Vehoniemen automuseon Leila Suutarinen vaikuttaa pohtineen viime aikoina paljon vastuullisuuteen liittyviä kysymyksiä.
Museoon tehtiin iso aurinkopaneeli-investointi, ja lähistölle ollaan istuttamassa uusia mäntyjä kaadettujen tilalle. Oman jäätelötehtaan avaamisen takana oli toki monia syitä, mutta yksi niistä oli mahdollisuus saada lisättyä työnantajana toiminnan ympärivuotisuutta; jäätelönvalmistus kevättä ja kesää varten täyttää kalenteria talven aikana ja vastaavasti helpottaa työpainetta kesältä.
– Toimin Suomen ajoneuvohistoriallisen keskusliiton varapuheenjohtajana, ja siellä puolestaan on puhuttu vastuullisesta tapahtumajärjestämisestä, hän sanoo.
Suutarinen muistelee, että automuseon perustamista Vehoniemenharjulle vastustettiin aikoinaan jonkin verran. Yksi huolenaihe oli ymmärrettävästi ympäristö.
– Pelättiin, että jäteöljyjä valuu maahan ja romuja päätyy rinteeseen. Mutta kyllähän jo esimerkiksi 1950-luvun autoharrastajatkin osasivat olla vastuullisia. Näen itse myös kestävänä kehityksenä sen, että rompetoreilla tavaraa vaihdetaan ja annetaan, ja vanhoja autoja ja moottoripyöriä – kulttuurihistoriallisia esineitä – kunnostetaan ja pidetään ajokunnossa.
Juuri se, että vanhalla autolla tai moottoripyörällä oikeasti voi ajaa – ja nähdä sen erilaisissa tapahtumissa myös liikkuvan eikä vain seisovan paikallaan – on Suutariselle tärkeää.
Oma vastuullisuusohjelma automuseolla laadittiin korona-aikana, jolloin erilaiset rajoitukset säätelivät vahvasti arjen toimintamahdollisuuksia.
– Silloin tehtiin tällaisia monia tärkeitä asioita, joiden tekemiseen ei ikinä arjessa ollut aikaa. Vastuullisuusohjelman tekeminenkin oli ollut suunnitelmissa jo pitkään.
Tuona korona-aikana automuseosta löytyi tietyllä tapaa uusi puoli, kun ympäröivä metsäluonto herätti monen kiinnostuksen ulkoilu- ja retkeilykohteena.
– Sen näkee vieläkin roskien määrästä, jonka tuolta saa kerätä pois, Suutarinen hymähtää.
Hänen mukaansa automuseon alkuperäistä henkeä on Vehoniemessä edelleen, koronan ja vuosikymmenten jälkeenkin. Se näkyy toki historiallisissa puitteissa näkötornia myöten – mutta myös pienissä asioissa, kuten munkkireseptissä, tiedotuslapuissa ja näyttelyssä yllättäen vaihtuvina autoina. Ennen kaikkea vanhaa henkeä vaalitaan kasvokkain tehtävillä museo-opastuksilla.
– Se kontakti kävijään koetaan erittäin tärkeäksi. Isäni oli paras opas, jonka tiedän, ja yritän päästä siihen samaan, hän viittaa museon perustajaan Olavi Salliseen.
Suutarinen on vuosien myötä kasvanut kiinni automuseoon ja antaa tälle vahvasti kasvot, vaikka työnjaon hiominen onkin tuonut Pauliina-tyttärelle entistä enemmän vastuuta. Vaan jos automuseota ei olisi, mitä ihmettä Leila Suutarinen sitten tekisi?
– Kyllä minä aika varma olen, että elättäisin itseni pienoismallikauppiaana. Mutta tämä on niin tärkeä paikka henkilökohtaisesti, ja 40 vuotta on humpsahtanut ettei huomaakaan… kyllä minä varmaan loppuun asti pysyn täällä.
Katso kuvagalleria keskiviikon juhlakahveilta:
