Olin käynyt kaksi virkatutkintokurssia, joissa molemmissa opetettiin henkilöstöhallintoa ja johtamista. Sen jälkeen aihetta sivuttiin erilaisissa koulutustapahtumissa. Taidettiin elää jo 1990-lukua, kun joku oma tai hyvällä luentopalkkiolla ostettu organisaation ulkopuolinen voltinheittäjä lausui sloganin: henkilöstö on työyhteisön tärkein voimavara. Minua ei yliopistossa pitkään oppeja saaneen itsestään selvä viisaus yllättänyt. Jos jotakin olin maailmassa tiennyt pennusta alkaen niin tämän. Siitä lähtien virkaurani loppuun saakka sain lukea tai kuulla tuon lauseen milloin keneltäkin.
Äitini syntyi maanviljelijäperheeseen. Tila ei ollut kylän suurin mutta ei pieninkään. Ukki ei asettunut 1918 kansaa pirstaloineen mittelön kummallekaan puolelle. Isä syntyi isättömänä ja hänet myytiin huutolaiseksi neljään eri kertaan 1920-luvulla. Äiti ennätti opiskella Helsingissä ompelua pari lukukautta, kun hän 17-vuotiaana meni naimisiin itseään seitsemän vuotta vanhemman myymälänhoitajan kanssa.
Syntyessäni perheemme asui lähes 7000 asukkaan paikkakunnalla. Isä oli kohonnut pelkästään omilla ansioillaan kirkonkylän merkkihenkilöksi. Rintamaupseerille sälytettiin runsaasti luottamustehtäviä. Osuuskaupassa työskenteli 1964 yli 60 toimihenkilöä. Siteeraus historiankirjasta: ”Osuusliikkeiden menestystekijänä olivat epäilemättä sitoutuneet, pitkäaikaiset työntekijät ja pidetyt johtajat, jotka parhaimmillaan loivat liikkeistään perheenomaisen, yhteen hiileen puhaltavan yhteisön.”
Meidät lapset opetettiin arvostamaan kaikkia ihmisiä ja heidän tekemäänsä työtä. Tervehdittiin samalla tavalla kunnanjohtajaa, kirkkoherraa, osulan autonkuljettajaa tai pyykkejämme pesevää muoria. Isä oli maailmankatsomukseltaan oikeistolainen, mutta hän pärjäsi kaikkien kanssa. Muun muassa pitäjän kommunistien. Hän piti tiukasti yhteyttä vasemmistolaisesti ajatteleviin veljiinsä. Erityisen lämpimät välit olivat pienestä pitäen olleet kymmenen vuotta vanhempaan Akuun. Aku-setää punaisempaa kommunistia sai hakea.
Isä ei taustansa takia hyväksynyt ruumiillista kuritusta. Asiat puitiin juttelemalla. Äiti tarttui joskus tukkaan kiinni. Aina aiheesta. Meillä kävi paljon vieraita. Koti oli lapsillekin avoin ja minun kaveripiiriini kuului muun muassa lastenkodin poikia. Meitä räkänokkia ei häädetty keittiön nurkkaan tai ulos aikuisten jaloista.
Isämme kuoltua 51-vuotiaana perheemme taloustilanne muuttui täydellisesti. Äidin ja isän sekä ehkä meidän pentujenkin ansiosta ihmissuhteet säilyivät. Myös perheen sisällä lämpö pysyi ja kotiruokaa piisasi.
14 vuotta vanhempi isoveljeni kasvatti minua monessa. Aikuistuessani ja hänen luonaan moneen otteeseen pitkiä aikoja asuessani kuuntelin tarinoita isän tavasta johtaa ja hoitaa ihmissuhteitaan sekä töissä että siviilissä. Aikaa riitti istuskeluun Osuuskahvilassa asiakkaiden kanssa tupakoiden kuten myös henkilöstön kanssa haastellen. Viideltä laitettiin kaupan ovet lukkoon ja toimitusjohtaja siirtyi konttoriin paperitöihin. Myös erilaiset tapahtumat ja talkoot kasvattivat yhteishenkeä. Liikkeen talonmies oli enemmän kuin perheystävä.
Tein ennen poliisikokelaskurssille menoa rakennus- ja ratatöitä yhteensä parisen vuotta. Paljon mieluummin lähti lautaa kantamaan tai ratapölliä vaihtamaan, kun työnjohtaja sopivan postitiivisesti asian tarjosi. Saattoipa kysäistä jotakin henkilökohtaistakin.
Sain itse ensimmäisen johtamiskoulutuksen armeijassa ja kotiuduin sieltä jalkaväen vänrikkinä. Aloittaessani poliisin hommat kesällä 1976 lähdin silloin tällöin vapaapäivinä veljeni mukaan. Hän toimi suuren öljy-yhtiön Etelä-Suomen aluejohtajana vastuullaan valtakuntamme ruuhkaisin neljännes. Kun kävimme huoltamokäynnillä, muisti mies haastella ja kahvistella kiireettä jokaisen töissä olevan kanssa. Jos rasvamontun asentaja ei ehtinyt samaan kahvipöytään, poikettiin lähtiessä häntä tapaamassa. Veljeni tarjosi tupakan ja puheet muuttuivat hiukan toisenlaiseksi kuin maan tasalla.
Ihminen on tärkein voimavara kaikessa.
Jussi-Pekka Lämsä
