Siinähän tuo on aina seissyt. Ei niin ehjänä, eikä aina niin uljaanakaan, mutta ei sitä purettukaan ole. Ei, vaikka se joskus oli lähelläkin. 518-vuotias Pälkäneen rauniokirkko on niin itsestään selvä osa Pälkänettä, että harvoinpa siitä on tämän paikallislehden palstoilla kirjoiteltu ihan sellaisenaan: keskiaikaisena harmaakivikirkkona, omana rakennuksenaan – aluksi katolisena, sillä Ruotsi ja Suomi sen myötä kuului tuolloin lännen kirkkoon. Vajaat 50 vuotta valmistumisensa jälkeen kirkko todisti luterilaista uskonpuhdistusta, joka tavalliselle seurakuntalaiselle ei kirkon ulkomuodossa kuitenkaan sen suuremmin näkynyt.
– Rauniokirkon oven pielessä oikealla puolella, noin katseenkorkeudella, näkyy tiileen painautunut tassunjälki. On epäselvää, onko jälki muurarin signeeraus vai jonkin eläimen jättämä. Kannattaa katsoa tämä kohta, jos sitä ei vielä aikaisemmin ole huomannut, Tero Ahlqvist Rauniokirkon suojeluyhdistyksestä vinkkaa.
Rapistuminen alkaa
Kirkko todettiin jo 1600-luvulla huonokuntoiseksi. Alkoi lähes 200-vuotinen pohdinta siitä, korjataanko se, vai rakennetaanko uusi kirkko.
Suuri Pohjan sota riehui Suomessa 1700-luvun alkupuolella, ja Kostianvirran taistelussa vuonna 1713 kirkko joutui kokemaan perinpohjaisen ryöväyksen. Venäläiset varastivat ainakin kynttiläkruunut ja -jalat sekä kaikki raudasta, messingistä, kuparista ja tinasta valmistetut esineet. Papit saivat säilytettyä ainakin kaksi kullattua hopeakalkkia. Myös kolme kelloa ryöstettiin kirkon vieressä olleesta, 20 metriä korkeasta puisesta kellotapulista.
Kolmisenkymmentä vuotta ryöväyksen jälkeen kirkon perustukset alkoivat pettää. Kirkon seiniin alkoi ilmestyä halkeamia ja toisen päädyn alttaritaulu vajosi. Rappeutuminen oli alkanut kiihtyä.
– Niin se on, että rauniokirkko rakennettiin aikanaan huonosti, ilman perustuksia savimaalle, Pälkäneen seurakunnan kirkkoherra Jari Kemppainen toteaa.
Hämäräksikin kirkkoa moitittiin, ja ahtaaksikin se oli alkanut käydä. Niinpä Pälkäneellä päätettiin uuden kirkon rakentamisesta. Uusi kirkko valmistui vuonna 1839. Vanha kirkko luovutti rakennusaineita uuteen: siitä revittiin kellotapulia ja hautausmaan aitaa myöden irti kaikki rakennusaineet, jotka suinkin voitiin uuteen kirkkoon käyttää.
Hylätty raunio
Näin oli vanha kirkko hylätty. Halkeamat kirkon seinissä vain pahenivat. Rakennus pysyi pystyssä käytännössä vain katon avulla.
3. joulukuuta 1890 Pälkäneellä riehui kova myrsky. Siinä vaiheessa heinälatona toiminut vanha kirkko ei enää raivoisaa myrskyä kestänyt: Onkkaalaan asti kuului kova rysäys, kun sen katto sortui. Pam pam, ja niin oli kirkko jäänyt ilman kattoa. Nyt se oli siinä kuosissa – katoton – jossa me olemme tottuneet kirkon näkemään.
Seuraavana vuonna kirkkoa yritetään hajottaa miesvoimin. Siinä ei kuitenkaan onnistuttu.
– Kerrotaan, että purkuyrityksissä tippui kivi yhden purkajan päähän. Sitä pidettiin jonkinlaisena merkkinä ja purkuyritykset loppuivat siihen, Kemppainen sanoo.
Kunnostuksissa alkuun
Kirkko siirrettiin takaisin seurakunnan omaisuudeksi vuonna 1905. 1920-luvulta lähtien siellä on pidetty jälleen kirkollisia tilaisuuksia. Nykyisin se tunnetaan kesäisin suosittuna vihkikirkkona.
– Rauniokirkolla pidetään vuosittain 10–15 häät. Melkein kaikki siellä avioituvat tulevat vihittäviksi muualta kuin Pälkäneeltä. Jumalanpalveluksia pidetään rauniokirkolla joulupäivänä, juhannuksena ja heinäkuussa, Kemppainen kertoo.
Kirkkorauniolla pidetään silloin tällöin myös erilaisia konsertteja. Tänä vuonna loppukesästä on luvassa Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet -elokuvan ennakkoensi-ilta. Rauniokirkon suojeluyhdistyksen, Pälkäneen kunnan ja Filmipyörän yhteistyöllä järjestettävä tilaisuus pidetään 1. syyskuuta.
1930-luvulta alkaen rauniokirkkoa on kunnostettu jokaisella vuosikymmenellä. Muun muassa muureja ja perustuksia on vahvistettu, sisäseiniä korjattu ja ikkuna- ja oviaukkoja muurattu uudelleen sekä sakastin katto uusittu. Vuosituhannen vaihteessa kirkkoraunio kuitenkin todettiin yleisölle vaaralliseksi, ja tilaisuudet jouduttiin viiden vuoden ajan pitämään muurien ulkopuolella. Asehuoneen kattaminen saatiin tehtyä Pälkäneen Lions Clubin ja Seinäjoen ammattikorkeakoulun opiskelijoiden talkoovoimin 2010-luvun puolivälissä.
Vuonna 2002 perustettiin Pälkäneen Vanhankirkon suojeluyhdistys, nykyiseltä nimeltään Rauniokirkon suojeluyhdistys. Yhdistys suojelee ja vaalii pälkäneläistä ja suomalaista kulttuuriperintöä ja kerää varoja rauniokirkon korjaukseen ja lasikattamiseen. Museovirasto valvoo kirkkorauniossa tehtäviä korjauksia. Se antoi jo vuonna 2015 lausunnon, jossa todettiin, että rauniokirkon kattaminen lasilla on mahdollista.
– Lasikatteen saaminen on edelleen myös suojeluyhdistyksen toive. Haimme tänäkin keväänä avustuksia tähän projektiin, mutta mitään isoa avustusta emme tällä kertaa saaneet: kuitenkin Säästöpankkisäätiö muisti meitä hieman. Syksyllä haemme sitten taas uudelleen, Rauniokirkon suojeluyhdistyksen puheenjohtaja Carita Lindholm kertoo.
Kirkkoraunion luona käy vuosittain paljon vierailijoita.
– Heitä kiinnostaa yleensä eniten se, koska se lasikate saadaan. Toki rauniokirkon yleinen historia ja etenkin se, miksi kirkko on tässä kunnossa, kiinnostaa myös, Lindholm jatkaa.
Pääkallot kotiin?
Eivät ole rauniokirkon mullistukset todennäköisesti ohi lähitulevaisuudessakaan. Ruotsin Karoliinisessa instituutissa on Suomesta pääasiassa vuonna 1873 epäeettiseksi katsotuin hautakaivausten tuloksena vietyjä vainajia ja heidän ruumiinosiaan. Anatomisiin kokoelmiin sisältyy noin 80 nykyisen Suomen alueelta peräisin olevaa pääkalloa, joista noin puolet on Pälkäneeltä. Pääkallojen palautusta takaisin Suomeen ja vainajien kotiseurakuntiin on selvitelty monen vuoden ajan. Nyt näyttää siltä, että pälkäneläiset pääkallot saattavat palata haudattaviksi Rauniokirkon luokse, ehkä jo lähiaikoina.
Miltä näyttää rauniokirkko 500 vuoden päästä? Sitä ei kukaan vielä tiedä. Ehkä se näyttää huomattavan uljaalta lasikattoineen kaikkineen. Olettaa kuitenkin voi, että se edelleen seisoo Pälkäneen maamerkkinä Lahdentien varressa tervehtien ohikulkijoita. Jykevänä ja rauhallisena, kuten aina.
