”Yksi vahvuuteni on ollut, että en ole missään erityisen hyvä” – erityisnuorisotyöntekijä Jorma Jussila ei enää ensi viikolla vastaa työpuhelimeen

250-kuutioinen museo-Honda ei viime kesänä isommin kuljetellut Jorma Jussilaa. Moottoripyörä odottaa yhä kuntoon laittamista Tapulinmäen mopotallilla. ”Katsotaan, viedäänkö se kotiin kärryllä vai pääseekö ajamalla”, Rento MC -motoristiklubiin kuuluva Jussila miettii.

Jorma Jussila on tehnyt viime päivinä työssään jokseenkin poikkeuksellisia hommia: soitellut ja tavannut ihmisiä, ihan tavalliseen tapaan, mutta samalla solminut yhteen lankoja – ja tiedottanut, että monille tuttu puhelinnumero ei jatkossa enää vastaa vaan remmissä ovat uudet kaverit.

40 vuotta Kangasalan seurakunnan palveluksessa työskennellyt Jussila on jäämässä näinä päivinä eläkkeelle erityisnuorisotyöntekijän pestistään.

– Kalenterissa on lähiesimieskeskustelu siitä, että miten on mennyt tämä 40 vuotta, hän tuumailee.

Jussila on tehnyt koko työuransa lasten ja nuorten parissa. Ensimmäisen palkkansa hän sai Kangasalan seurakunnan nuorisotyön puolelta vuonna 1974. Hän toimi venekuskina Santasaaressa rippileirillä, jolle osallistui muun muassa tuleva piispa Matti Repo. Elämän pientä ironiaa voi nähdä siinä, että Jussilan viimeiseksi jääneellä rippileirillä Pyysalossa vetäjänä oli nykyisen piispan poika Heikki Repo – ja piispa itse suorittaa Jussilan ”juhlaviikolla” piispantarkastusta Pälkäneellä.

Vähällä oli, että Jussilasta olisi tullut Pälkäneen seurakunnan työntekijä Pälkäneellä vuonna 1981 vietetyn kesäpestin jatkoksi. Asiat menivät kuitenkin toisin, ja Jussila löysi itsensä muutaman työpaikkakierroksen jälkeen Kangasalta loppuvuodesta 1983.

– Pälkäneestä jäi silti hyvät muistot. Seitsyen vanha rantasauna rakennettiin silloin, ja minä sain esimerkiksi ostaa astiat sinne.

Hyviä muistoja Jussilalla on työvuosien varrelta itse asiassa varsin paljon. Osa on pieniä sattumuksia, kuten melkein sattumalta eteen tullut suomenmestaruus mämminsyönnissä tai ensimmäisellä poikaleirillä hänelle tarjottu erään nuorukaisen itse paistama lätty. Toisissa lähtötilanne on voinut olla synkempi, mutta loppu onnellinen – kuten silloin, kun humalaisen haastaessa riitaa muutama nuorukainen tuli paikalle tarjoamaan Jussilalle apua tilanteen ”hoitamisessa”. Jussila kiitti tarjouksesta mutta kertoi saavansa asian ratkaistua itse – kuten kävikin.

– En ole saanut turpiini vielä kertaakaan työni vuoksi, enkä toivottavasti saakaan. Lapsiakaan ei ole työn vuoksi kiusattu, hän miettii.

Viiden lapsen kanssa kotiuran tehneelle vaimolleen hän on erittäin kiitollinen.

– Ikinä ei ole tarvinnut miettiä, voiko lähteä tai pitääkö kiiruhtaa kotiin, jos jollakulla nuorella on ollut hätä. En minä edes tiedä, mitä on olla töissä kahdeksasta neljään tai saada jotain lisää. Enemmän tämä taitaa olla elämäntapa kuin työ.

Omaa osaamistaan Jussila hieman vähättelee.

– Yksi vahvuuteni on, että en ole missään erityisen hyvä. Kukaan ei ole minuun verrattuna huono. Mutta monet kyllä juttelevat minulle, välillä yllättävänkin syvällisiä juttuja. En tiedä, olenko onnistunut, mutta pystyn kulkemaan pystypäin.

 

Miten menee?

Siitä, miten nuorilla menee, on viime aikoina kirjoitettu paljon.

– Herkästi kirjoitetaan ääripäistä, eli stipendien saajista ja niistä tilastoja tekevistä. Eivät ne nuoret sen enempää ole hukassa kuin aikuisetkaan. Ja ovathan nuoret fiksuja, kyllä he löytävät meidän aikuisten jutuista ne porsaanreiät.

Niistä, joiden kanssa Jussila on tehnyt töitä – ”jumpattu elämää”, kuten hän sanoo – muutamia ei enää ole. Ison osan kanssa on kuitenkin tullut vastaan ilonpilkahduksia.

– He ovat sitten töissä, koulussa tai parisuhteessa, minusta huolimatta. Yleensä on jumpattu juuri seurusteluun, kouluun tai kotona olemiseen liittyviä asioita.

Jussila uskoo, että sosiaalinen media ja älypuhelimet omalla tavallaan ovat vääntäneet nuorten elämää uusiksi.

– Päivitetään onnistumisia, menestystä, hienoja hetkiä ja glamouria. Ei kukaan kehu, että keitin perunat pohjaan tai peruutin naapurin auton ruttuun. Ukrainaan kun hyökättiin, meillä alkoi seuraavana päivänä rippikoulu ja nuorisolle tuli livekuvaa sodasta suoraan somen kautta.

Jussilallekin toki sattui ja tapahtui omassa nuoruudessaan.

– Meillä oli sellainen peruskristillinen koti. Vuosi ennen rippikoulua mentiin kuitenkin teininä lujaa. Meillä oli 40-henkinen luokka, ja kyllähän me kaikenlaista tehtiin… Ei mitään peruuttamatonta kuitenkaan, sellaista nuorten hölmöilyä.

Eläkkeelle jääminen on suuri muutos elämässä, mutta Jussila laskeskelee vain vähän muuttuvan ainakin aluksi.

– En ole kauheasti suunnitellut… Poliittiset riennot vievät toistaiseksi osan ajasta. Ennen olin aktiivinen seurakuntanuori, niin voi olla, että työuran jälkeen olen muuten aktiivinen seurakuntalainen. Ehkä teen savupöntön valmiiksi, ja eiköhän omakotitalosta puuhaa löydy. Jos joka yläkoululle hankittaisiin keinutuolit, voisin tulla kouluvaariksi.

– ”Vuoden aikuinen, ehkä kahdenkin”. Ei nuoriso muista enää hyviä takavuosien Lada-mainoksia, aiemmin syksyllä Vuoden aikuisena palkittu Jussila naureskelee.