Karjalan siirtoväki vaelsi pitkinä jonoina talvisodan ankarissa pakkasissa kohti Sisä-Suomea 1940. Tuota aikaa en muista, mutta kesällä 1944 alkoi sama taival uudestaan. Olin silloin 7-vuotias ja aloittamassa kansakoulun. Heitä tuli kävellen nyytteinensä, toiset karjaa saattaen, toiset hevoskärryillä kohti evakkotalojaan. Olivat matkanneet jo satoja kilometrejä ja täällä heille naureskeltiin ja kaikenlaisia naljailuja kuunneltuaan he sopeutuivat asumaan niissä mökeissä, jotka heille osoitettiin, kunnes saivat rakennettua oman talon.
Tällä samalla retkellä ukrainalaiset myös ovat. Hekin tarvitsevat apua ja turvaa, vieläpä saman häätäjän toimesta, mutta heidät otetaan vastaan myötämielisemmin ja avustetaan hyvin. Onhan toki aikakin erilainen kuin vuosikymmeniä sitten.
Vaikka karjalaiset olivat suomalaisia, ei heidän hätäänsä silloin ymmärretty. Armeijan sitten vallattua menetetyt alueet takaisin he palasivat viipymättä takaisin kotikonnuilleen, todeten kaiken tuhotuksi. Uutta kotia rakennettiin yötä päivää, huolimatta niukasta toimeentulosta ja vähitellen kun kaikki alkoi olla valmista, niin taas tuli lähtö ja kaikki mitä oli suurin ponnistuksin saatu valmiiksi parissa vuodessa, jäi taas sinne viholliselle valmiiksi.
Mierontie taas edessä ja vastaanotto täällä taas samanlainen ”mitäs tänne tulitte, olisitte vaan jäänyt sinne”. Se oli tervetuloa suomeksi sanottuna. Kuitenkin he taas alkoivat alusta. Rakensivat uudet talot, koska entiset oli myyty Karjalaan lähtiessä. Kuitenkin he taas sopeutuivat, olivat tyytyväisiä ja laulu oli herkässä. Täytyy ihmetellä, mistä he tuon kaiken elinvoimansa ammensivat. Kotikylääni saapui evakkoperhe, jossa oli monta lasta, joista pari lähellä omaa ikääni, joten koulussa tulimme tuttaviksi, ja koko lapsuuden ystävyys alkoi. Koko perhe oli hyvin mukava ja sopeutui nopeasti kylän elämään. Taas rakennettiin talo, jo kolmas saman sukupolven aikana. Perheen Anna-äiti piti pyhäkoulua kylän lapsille ja sinne mentiin aina ilomielin, etenkin kun siellä sai aina hyvää piirakkaa, jota ei kylässämme ennen tunnettu. Samoin erilaiset sieniateriat tulivat tutuiksi kantaväestön keskuudessa. Tämä mukava perhe oli hyvin sosiaalinen ja liittyi meikäläisten elämän rytmiin. Osa heistä jäi pysyvästi asumaan kylälle.
Minullekin tuli tutuksi laulu ”Heili Karjalasta”, koska nuorena tapasin hänet, tytön Viipurista, josta pian tuli elämänkumppani ja muutaman kotiseutumatkan jälkeen olin jo karjalaisempi kuin hän. Kun sitten hänen elinkaarensa läheni horisonttiviivaa, hän pyysi minua viemään jälkikasvumme lapsuutemme pihoille ja näyttämään kaiken missä hän on elänyt kaikki lapsuutensa onnelliset päivät. Menimme ja näytin kaiken mitä olin itse siellä matkoillani nähnyt, siellä usein käydessämme. Torkkelin puisto, Linna, Monrepos, Pyöreätorni, Sorvalin hautausmaa, missä hänen isovanhempansa lepäävät. Hänen koulunsa ja tietenkin kaikki kotitalon jäänteet, kivijalka, leikkipaikat, suuri pihakoivu, joka vieläkin oli pystyssä, sekä koulumatkalla olleen evankelisluterilaisen kirkon, jossa vieläkin pidettiin toimituksia inkeriläisille.
Vaimoni on kertonut, miten hän istui ja itki kirkon portailla, kun isoveli oli syönyt hänen eväänsä, kun ne oli kotona laitettu samaan reppuun. Katsoimme vielä arkkitehtiemme luomuksia, Ullbergin Taidemuseon ja Alvar Aallon kirjastotalon upeat rakennukset. Jussi Mäntysen ”Hirvipatsaan” näimme Torkkelin puistossa ja siinä lähellä oli myöskin Yrjö Liipolan ”Metsänpoika”. Tuomiokirkko oli tuhoutunut, mutta viereinen sankarihauta kansalaissodan ajoilta oli olemassa, mutta tietenkin hoitamaton. Ehdittiin sinne haudata jatkosodankin kaatuneita. Tässä muutamia muistoja Karjalasta ja alueen asukkaiden kohtaloista.
Kosti Tuominen
