Alkoholismi on julma ja raadollinen sairaus. Se saattaa olla esillä ja voimissaan, näyttäytyen irvokkaana ja tuhoavana. Toisaalta se saattaa olla piilossa, lymytä alkoholistin sisimmässä odottaen mahdollisuutta iskeä. Alkoholismi ei tarvitse kuin yhden mahdollisuuden, minkä se käyttää armotta hyväkseen. Tavoitteenaan tuhota ja lopulta tappaa.
Alkoholismin kohdalla sanonta ”jos annat pikkusormen, se vie koko käden” pitää täysin ja konkreettisesti paikkaansa. Se on pelottava ja kunnioitettava vastus, jota ei voi koskaan selättää, mutta sen kanssa voi oppia elämään.
Seurasin läheltä erään alkoholistin kamppailua elämästä. Takana oli pitkä ja vaikea juomahistoria. Sen jälkeen pitkä raitis kausi, joka toi uskon, toivon ja rakkauden elämään. Alkoholistin raittiuden lujuutta ei määrittele kuitenkaan aika. Sairauden puhkeaminen on kaikilla aina yhden ryypyn päässä. Tässä tarinassa henkilö sai huonoja uutisia, sellaisia, joihin hän ei ollut valmistautunut. Ei ollut osannut ottaa huomioon kuinka sellaisen uutisen voisi ilman alkoholia kohdata. Tuli tuska, tuli ahdistus ja tuli tarve löytää pakotie. Alkoholistilla on aina ratkaisu lähellä – ryyppy. Niin hänelläkin oli.
Siitä alkoi vuoden kestänyt taistelu. Sellaiseksi sitä voi hyvin kutsua. Kaikki keinot ja mahdollisuudet käytettiin. Suurimpana niistä rukousta ja Jeesukseen Kristukseen turvautumista. Lyhyiden parempien hetkien jälkeen tuli aina pimeys. Alkoholi vei toistuvasti voiton. Sen tuoma nopea apu tarjosi juuri sitä mitä hän tarvitsi. Puhutaan viinapirusta. Se istuu alkoholistin olkapäällä kärkkyen heikkoa hetkeä, jolloin se kuiskii korvaan ”ota ryyppy, se helpottaa.” Lopulta tässä tarinassa alkoholismi sai omansa. Se vei hengen. Tämäkin surullinen tapaus todistaa, että alkoholismi on kuolemaan johtava sairaus.
Miksi kirjoitan tästä? Koska edellä mainitussa lohduttomalta tuntuvassa tilanteessakin on silti toivoa, jota ihminen ei voi antaa. Tarinan henkilö lohdutti itseään ja meitä seuraavilla sanoilla: ”Minä olen laittanut toivoni Golgatan keskimmäiselle ristille.” Juoma-aikoinakin hän turvautui Jeesukseen ja huusi häntä apuun. Hän ymmärsi, että on olemassa suurempi voima, joka voi hänet pelastaa. Miksi Jeesus ei pelastanut häntä? Vai pelastiko sittenkin?
Keskustelimme tarinan henkilön kanssa usein uskosta, Jeesuksesta ja rukouksesta. Mieliaiheemme oli armo. Totesimme yhdessä, että armoa riittää. Mutta myös sen, että armon kanssa käsikädessä käy totuus. Ei voi valita vain toista, vaan on otettava molemmat. Kun lähdin viimeisen kerran hänen luotaan pois, minulla oli outo olo. Sitä oli vaikea kuvailla, mutta nyt tiedän mistä siinä oli kysymys. Hän oli valmis. Uskon, että Jeesuksen Kristuksen armo ja se, että hän Golgatan keskimmäisellä ristillä maksoi velkamme, pelasti hänet. Nyt hänellä ei ole mitään hätää. Lepää rauhassa.
Timo Törmälä
Diakoni, Kangasalan seurakunta
