Mielikuvitustani on aina kiehtonut tuo kaukana siintävä Etna. Ehkä siksi, koska vuoreen voi sijoittaa kaukokaipuun tunteita. Millaista olisikaan olla tuolla korkealla? Millainen vapauden tunnelma olisi sen rinteillä, kun saisi katsella avaraa maisemaa?
Suomalaisessa tunturimaisemassa on samaa viehätystä. Kun nouset tunturiin, katselet ympärillä muuttuvaa metsää. Vähitellen puut pienenevät. Lopulta kohoat puurajan yläpuolelle ja näkymäsi avartuu. Kun kohoat tunturin laelle, mikään ei estä näkemästä kymmenien kilometrien päähän, missä taivas ja maa koskettavat ja sulautuvat yhdeksi sinertäväksi alueeksi. Mieleen laskeutuu rauha. Syntyy ajatuksia taivaanrannan takaa, ikuisuuden kokemusta.
Olisiko niin, että kaukaisen vuoren katsominen herättää kaipuuta Jumalan puoleen? Sanotaanhan Raamatun psalmissakin, ”Minä kohotan katseeni vuoria kohti. Mistä saisin avun?” (Psalmi 121:1)
Vuoret kääntävät katsetta ylöspäin. Apua odotetaan ylhäältä, suurelta ja voimakkaalta. Mutta myös etäisinä vuoret vetävät puoleensa. Olisiko jotain samaa myös Jumalaan turvautumisessa? Jumala voi tuntua etäiseltä, mutta kuitenkin hän vetää puoleensa ja häneltä odotetaan jotain hyvää. Jotain, joka auttaa näkemään elämän hyvänä.
Sylvian joululaulu päättyy kiitokseen. Jopa etäällä siintävä Etna voi valmistaa ihmistä joulun viettoon, odottamaan Jumalalta hänen suurinta lahjaansa, Herraa Jeesusta Kristusta. Siunatkoon hän sinun joulusi!
Matti Repo
Tampereen hiippakunnan piispa
