Minua on kritisoitu useinkin. Olen kuullut niin rakentavaa kritiikkiä kuin älytöntä suunsoittoa, suoranaista haukkumista, millä ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin yrittää loukata. Usein kritiikki saa ehkä ensin ärsyyntymään, itsesuojeluvaistot kirkumaan ja puolustuskannat helisemään. Jestas, että ärsyttää. Tuohan on aivan väärässä! En minä noin väittänyt! Mutta lopulta kun ensireaktiot on hoidettu alta pois ja syke tasaantunut normaalisti hengittävän ihmisen rytmeihin, kritiikki saa parhaimmillaan ajattelemaan pintaa pikkuisen syvemmältä.
Jos oikein hyvin käy, kritiikki osuu, uppoaa ja saa kehittymään. Olen totta vieköön voinut olla väärässä. Olen jopa saattanut tehdä virheen! En ehkä tarkoituksella, mutta virheen yhtä kaikki. Tässä on kuitenkin mahdollisuuteni kehittyä ja kasvaa.
Välillä tulee olo kuin vain samaa mieltä kanssamme olevat olisivat ystäviä. Että kaikki muu olisi sitten vastapuolella, uhkia. Mutta eikö parasta kehitystä ole silloin, kun joku haastaa ajattelemaan uudelta näkökannalta, esittää kenties aivan uudenlaisen tavan lähestyä asiaa ja avartaa mielikuvia niin, että käsillä olevaan ongelmaan saattaakin löytyä ratkaisu, joka on aivan uudenlainen, parempi ja kehittävämpi kuin oma alkuperäinen, suppeakin ajatus saattoi olla.
Jos ottaisimme kritiikin ystävänä, jossa piilee mahdollisuus kehittyä entistä paremmaksi, emmekö silloin kasvaisi entistä ehommiksi? Paremmiksi itsellemme ja muille? Aina voimme tyytyä jo olemassaolevaan, mutta missä silloin tapahtuisi tuo kipeä, mutta eteenpäin vievä kehitys?
Sillä jokaisessa värikkäässä ja erimielisessä, mutta toista kunnioittavassa keskustelussa, jossa on rakentavaa kritiikkiä piilee hieno kasvun mahdollisuus.
Karoliina Suoste,
kuntavaaliehdokas (Meidän Kangasala)
