Kateellisille heti alkuun tiedoksi. Kyllä. Olen tällä vuosituhannella pystynyt vaihtamaan uuden auton noin viiden vuoden välein. Ja kyllä. Nelivetoisen katumaasturin. Hintahaitarin alapäästä tosin eli eteläkorealaisen.
Neljällä pyörällä tarvittaessa kaapivaan malliin päädyin 1900-luvulla ympärivuotisena vapaa-ajan aitoolaisena talvisessa mökkimäessä lumiketjujen muljahtaessa etuvetoisesta akselin väliin rinteen pahimmassa paikassa. Kun kirosanat jätti pois, en puhunut mitään.
Onnettomien julkisten liikenteen reittien varrella aluksi asuneessa lapsiperheessämme on ollut pakko pitää autoja neljän vuosikymmenen ajan. Käytettyjä ja uusia. Hetken hurmiossa ei kauppoja tehty. Esitteitä kannettiin kotiin, merkkejä ja ennen kaikkea hintoja vertailtiin tarkkaan sekä käytiin koeajamassa. Rahoitusta pohdittiin itsensä pankinjohtajan kanssa. Osamaksuakin kauppiaat ehdottivat, mutta satamarkkasia säästyi, jos lainan sai rahalaitoksesta. Kun päätös lopulta pitkän harkinnan jälkeen kypsyi, poikettiin perheen uutta tulokasehdokasta tarkastelemassa vähintään kahdesti ja yritettiin vielä tinkiä hintaa alemmaksi.
Oman rituaalinsa muodostivat tarjoukset ja vastasellaiset. Liikkeen tupakansavuisessa takahuoneessa ryystettiin pahvimukista painunutta kahvia myyjän räknätessä laskelmaa ruutupaperille. Kauppias kävi monistamassa siitä kopion toiselle osapuolelle. Mahdollinen ostaja lähti kotiin asiaa pohtimaan. Luvattiin soitella puolin ja toisin.
Tämän vuosituhannen alussa muistin liikkeenharjoittajaystäväni Savossa ja tarkoitukseni oli kysellä tsekkiläistä nelivetoista farmaria. Hän ei sellaista suostunut minulle myymään. Esitti vasta markkinoille tullutta korealaista, minkä edustajaksi kertoi juuri kumppaninsa kanssa ryhtyneensä. Vaihtarini kiinnosti tuolloin vielä sen verran, että toinen yrittäjistä halusi sen nähdä Helsingissä käydessään. Katsoi auton ulkopuolelta ja raaputti ajoneuvoon nojatessaan tuulilasin yläpuolelle syntynyttä vähän ruostetta ottanutta kiveniskemää. Sanoi sivumennen rupea merkillisen näköiseksi. Ajamaan hän ei vaivautunut.
Tuon kaupan jälkeen neuvottelut viiden vuoden päästä käytiin sähköpostitse ja soittelemalla. Kävin muistaakseni koeajamassa uuden jossakin merkkiliikkeessä pääkaupunkiseudulla. Pyysin silmänlumeeksi sekä vertailupohjaksi tarjouksen. Toimenpide vahvisti asian. Kannatti ajaa 700 kilometriä edestakaisin. Kun vielä kaupantekijäiseksi tankkasivat säiliön täyteen.
Viimeisimmissä hankinnoissa hohto itse kaupantekotapahtumasta on hävinnyt kokonaan. Netissä pystyy arvuuttamaan autonsa muutamassa hetkessä vaikka kymmenessä liikkeessä. Tinkaaminen käy hyvin sähköpostitse. Jos vaihtaa samaan malliin, ei koeajoakaan tarvita. Tietokoneen ruudulta voi helposti katsella, minkälaisia uusia ominaisuuksia ajoneuvoon on lisätty.
Jotkut asiat eivät näytä tällä vuosituhannella kohdallani muuttuneen. Autokauppaa ei edelleenkään tehdä järjellä vaan tunteella. Jokainen tietää ajoneuvon arvon laskevan jyrkästi jo siinä vaiheessa, kun se lipuu liikkeen portista ulos. 100 000 kilometriä ei nykyisille menopeleille ole minkäänlainen matka. Ne kuuluisat halvat ajot siirtyvät seuraavalle tai sitä seuraavalle omistajalle. Kun ynnää hankintahinnan, vuotuiset verot ja vakuutusmaksut, käyttökustannukset sekä huollot sun muut, saattaisi tämmöisen ikäihmisen kannattaa ajella pelkästään pirssillä.
Siirryn nyt vuodenvaihteessa uuteen aikaan tai paremminkin välivaiheeseen ostamalla ladattavan hybridin. Sillä pitäisi päästä ajelemaan niin sanotut nurkka-ajot sähköllä. Valmistaja ilmoittaa, että peräti 70 ensimmäistä kilometriä suotuisissa olosuhteissa. Käytännössä siis hyvällä tuurilla kesäkelissä 50. Kaupungissa vuokraan talomme alla sähköpaikkaa ja Riukusiltaan pitänee asennuttaa tömäkät töpselit jossakin vaiheessa. Mikäli elonpäiviä siunaantuu ja alle kymmenessä vuodessa kehitetään nelivetoinen maastokelpoinen sähköauto varmalla viidensadan kilometrin kantamalla, harkitsen sitten sellaista.
Maailmaa eivät toimenpiteeni pelasta ja niistä puuttuu tolkku, kuten edellä totesin. Vattenfallin ikivihreä sähkökin kaiketi kallistuu kosolti tulevana talvena. Autonvalmistuksessa syntynyt hiilijalanjälki tallautuu pois vasta seuraavilla omistajilla. Laskettelen hiljenevää vauhtia todennäköisesti elämäni viimeistä kolmannesta. Kyse on loppuvuosien elon laadunvarmistamisesta. Niin kauan, kun jaksan kiivetä korkealle mukavaan istuimeen. Näillä polvilla nykyisten matalien henkilöautojen kyydistä ei tahdo päästä könyämään edes pois.
