Niin sanotun vanhan Pälkäneen alueen kasviston kartoitus oli mittava urakka. Sen aikana vuosikymmenet ehtivät vaihtua ja lopulta kuntarajatkin muuttua, mutta vuonna 1973 alkanut työ saatiin vihdoin kirjoihin ja kansiin.
Tai oikeastaan ei ihan niinkään, sillä alkuperäisestä suunnitelmasta koota kertynyt tieto kirjaksi päätettiin lopulta luopua. Sen sijaan aineisto saatettiin sähköiseen muotoon kaikkien kasveista kiinnostuneiden luettavaksi, kun selvitys julkaistiin tieteellisessä aikakauslehdessä Lutukassa. Lutukkaa julkaisee Helsingin yliopiston Luonnontieteellinen keskusmuseo.
Mukana olleet aktiiviset kasviharrastajat myöntävät, että kartoitus ei silti ole nyt – tai oikeastaan koskaan – valmis. Lisääntyvä tutkimustieto muokkaa ihmisen tekemiä lajimääritelmiä, ja muutoksia teettää myös luonto itse.
– Joka vuosi tulee uusi laji ja häviää toinen, muistuttaa projektin aktiiveihin kuuluva Ahti Mäkinen.
Häntä kuitenkin lämmittää pitkän työn saaminen pakettiin ja ihmisten nähtäville.
– Pelkäsin, että yli 50 ihmisen työ valuu hukkaan, jos aineistoa jäisi vaikkapa vain minun tietokoneelleni, kun aika omasta tiimalasistani loppuu, Mäkinen sanoo.
Systemaattisen kartoituksen Pälkäneen puolella aloittivat 1970-luvulla Yrjö Ranta ja Ilkka Kytövuori kirjaamalla kaikki ensimmäiseltä neliökilometrin ruudulta löytämänsä lajit. Ranta onnistui tämän jälkeen rekrytoimaan maastotöihin liki 50 tutkijaa eri puolilta Suomea. Ahti Mäkinen liittyi mukaan kartoitukseen ja tutkimuksen suunnitteluun 1980-luvun alussa, Hannu Alén 1990-luvulla. Raino Lampinen aloitti samoihin aikoihin kenttäkorttien digitoinnin Helsingissä.
Sekä Mäkisen että Alénin sai lähtemään mukaan kiinnostus kotiseudun luontoon, jonka eteen haluttiin tehdä töitä ja jota haluttiin myös tehdä muille tutuksi.
Kun maastotyöt oli saatu päätökseen, Pälkäneeltä oli löytynyt vähän yli 1000 putkilokasvia tai niiden risteymää. Tutkimuksessa esitetään levinneisyyskartat 762 lajille.
Pälkäneläiset erikoisuudet
Neliökilometrin ruutuja on maastossa kuljettu pääasiassa keskikesällä ja kahden kulkijan pareina. Niin sanottuihin kenttäkortteihin on merkitty lajihavainnot, matkareitit, päivämäärät ja kellonajat. Alén ja Mäkinen muistelevat, miten parhaimmillaan parikymmentäkin kasviharrastajaa oli kokoontunut Pälkäneelle talkoilemaan havaintoja kokoon.
– Varmaankin kaikki Suomen botanistit eli kasvitieteilijät ovat käyneet tähän vähintään yhden ruudun tekemässä, Ahti Mäkinen naurahtaa.
Loppuvaiheessa tietojenkeruu tarkentui käymättömiin alueisiin – käytännössä kunnan reuna-alueille ja Laipanmaahan – ja lajeihin, joita tiedettiin Pälkäneellä olevan mutta joita ei syystä tai toisesta ollut tullut kirjatuksi tai löydetyksi. Yksi tällainen oli kallioimarre, jota löytyikin lopulta runsaasti.
– Minua jäi mietityttämään puutelajiksi jäänyt jalkasara. Sitä on Kangasalla ja Hauholla, ja kyllä sitä samalta harjujaksolta Pälkäneeltäkin on pakko löytää. Kollolanharjussa sitä kyllä ei ole, sen olen katsonut niin moneen kertaan, Hannu Alén tunnustaa.
Pälkäneen luonnosta on löytynyt myös omat erikoisuutensa. Sinivuokosta on Pälkäneeltä kuvattu kukan värimuotoja enemmän kuin mistään muualta Suomesta, Keiniänrannan komeasta tervalepikosta on löytynyt aineistoa kolmeen väitöskirjaan, sammakonkellosta oli pitkään kirjattuna ainoa eurooppalaishavainto ja kylmänkukka on jäänyt sinnittelemään yhteen ainoaan kohtaan Rönnvikin tuntumaan.
Muutos hahmottuu kokonaisuudesta
Kartoitus kuvaa luonnonvaraisten putkilokasvien levinneisyyttä kuntaliitosta edeltäneellä vanhalla Pälkäneellä lähes 350 neliökilometrin alueella. Tuomo Kuitusen käsialaa oleva Luopioisten kasviston kuvaus on ilmestynyt jo aikaisemmin.
Yhdessä Pälkäneen ja Luopioisten kasviston kuvaukset muodostavat merkittävän kokonaisuuden nykyisen Pälkäneen kunnan alueelta; yhtä kattavat selvitykset yhden kunnan alueelta ovat Suomessa harvassa.
– Jos joku toinen pitäjä pistää paremmaksi, niin siitä vaan, Mäkinen heittää haastetta etenkin naapurikuntiin.
Havaintoja kirjattiin porukalla lopulta yhteensä liki 100 000 kappaletta. Tästä yli 35 000 on merkitty keltanoista innostuneelle Yrjö Rannalle. Ihme ei olekaan, että keltanoita tunnetaan Pälkäneellä enemmän kuin missään muualla Suomessa. Ranta on myös saanut oman – ja Pälkäneen – nimen jopa yhden löytämänsä lajin nimen osaksi, kun monen mutkan kautta kävi ilmi, että Pälkäneellä tehty leinikkilöytö osoittautui ainoaksi koko Euroopan alueelta. Alalajiksi alkujaan luokiteltu kasvi on nykyisin nimeltään pälkäneenlehtoleinikki.
Alén ja Mäkinen näkevät valmistuneen kartoituksen tärkeyden sen kokonaisuudessa. Se ei listaa vain erikoisuuksia vaan muodostaa kokonaiskuvan, jota seuraamalla voidaan nähdä ja analysoida myös kasvimaailman ja luonnon muutosta.
Tiesuolaus on tuonut Pälkäneelle merenrantakasveja, maan myllääminen tuo esiin uusia tai jo kadonneiksi arvioituja kasveja, ilmaston lämpeneminen saa jotkin aiemmin täkäläisiä oloja kaihtaneet lajit kukoistamaan ja tietyt – osin puutarhoistakin karanneet – lajit ovat vallanneet runsaasti alaa lyhyessä ajassa.
– Muistan, kun näin jättipalsamin ensimmäistä kertaa vuonna 1986. Olin aivan ihastuksissani. On erikoista huomata, että nyt peli on mielestäni sen kanssa jo menetetty mutta vielä silloin se oli täysin hanskassa, Alén muistelee.
Peltokanankaalia löytyi 1860-luvulla Pälkäneellä vain yhdestä paikasta Laitikkalasta, nyt Alén ja Mäkinen laskeskelevat sitä löytyvän luultavasti jokaiselta Pälkäneen karttaruudulta.
Joissakin tapauksissa syy-yhteydet kirkastuvat, mutta toisissa – kuten masmalon yhtäkkinen alueellinen yleistyminen Kollolanharjussa – syy nopealle muutokselle on pysynyt piilossa.
Kasvihavaintojen pitkä historia
Nyt päivänvalon nähnyt selvitys ei suinkaan ole ensimmäinen kirjattu tieto Pälkäneen kasveista. Yksittäisiä havaintoja on merkitty muistiin jo 1800-luvulta lähtien, ja Pälkäneen kasvistotutkimuksen uranuurtajana voidaan pitää Herman Severin Zidbäckiä, joka asui Pälkäneen Tommolassa 1850–1869. Hän merkitsi muistiin 85 putkilokasvin löytöpaikat Pälkäneellä, mikä on vanhin yhtenäinen kooste Pälkäneen kasveista.
Zidbäckin jälkeen monet tutkijat keräsivät kasveja Pälkäneeltä ja tallensivat niitä Helsingin, Turun ja Oulun yliopistojen kasvimuseoihin. Suomen ensimmäinen ruutupohjaisiin karttoihin perustuva pitäjänfloora ilmestyi kuitenkin vasta 1961 Karkusta. Sen tekijä Juha Suominen oli myös aloittamassa tutkimusta Pälkäneellä ja osallistui kartoitukseen.
Levinneisyyskarttojen lisäksi valmistuneessa tutkimuksessa kerrotaan maa- ja kallioperää ja ihmisvaikutusta myöten Pälkäneen alueen luonnosta, joka lopulta määrittelee sen, millaisia kasveja ja kasvustoja seudulta voi löytyä.
Raino Lampisen laatimat levinneisyyskartat on julkaistu digitaalisena sekä suomenkielisen että tieteellisen nimen mukaan aakkostettuna osoitteessa https://www.mv.helsinki.fi/home/rlampine/palkane/ .
