Unet voivat tuntua hyvinkin todelta, mutta realismia ei ainakaan meikäläisen unissa silti ole nimeksikään. En edes viitsi mainita esimerkkejä – eikä kyse ole siitä, että ne kaikki olisivat syystä tai toisesta lapsilta kiellettyjä. En vain yleensä itsekään tajua niistä yhtikäs mitään.
Realismia on silti tarjolla yllin kyllin; sillä kyllästettyä kuvaa tarjotaan meille sekä television että elokuvien puolelta. Tässä tapauksessa realismi tarkoittaa, että ei luoteta katsojan mielikuvitukseen tai päättelykykyyn, vaan kaikki pitää näyttää katsojalle. Kun CSI-tutkijat saavat setvittäväkseen tapauksen, jossa roisto on vaihtanut uima-altaan veden syövyttäväksi hapoksi, totta ihmeessä uimarin sulaminen pitää näyttää – tekeehän se tapahtumasta paljon realistisempaa.
Miten ihmeessä katsojat joskus ymmärsivät romanttisissa kohtauksissa, että pääparin suutelu ja oven sulkeminen tai kameran kuvan lipuminen seiniä pitkin häveliäästi syrjemmälle tarkoittivat, että ”kohta ne tekevät sitä”?
Realismi on siis kaiketi arvossaan; suomalaisittain on raskasta se, että vallitseva realismin laji maassa on inhorealismi.Eräänlaisena huipentumana tälle muuan elokuvakriitikko sai hiljattain minut tuntemaan hilpeää myötähäpeää moittiessaan erästä elokuvaa realismin puutteesta. Kyseinen elokuva oli Turbo – ihmeseerumia nauttineesta, maailman nopeimmaksi kiitäjäksi muuttuneesta ja sitä kautta autokisoihin osallistuvasta etanasta kertova animaatio. Realismin puutteeseenhan tuossa ensimmäisenä katsoja kiinnittäneekin huomionsa.
Realismin perään huudetaan myös videopeliharrastajien keskuudessa. Eräässäkin alan lehdessä asia nousi hiljattain toistuvastiesiin. Jalkapallopeleissä ei olekaan enää niin helppoa syötellä, kun siihen vaikuttavat monet asiat pelaajan asennosta ja vauhdista ja pallon pompusta lähtien. Se on kuulemma hyvä. WRC 3 -rallipeli puolestaan on parempi kuin edeltäjänsä sarjassa, vaikka se ”ei rankaisekaan yhtä armottomasti” virheistä kuin eräs toinen rallipeli. Siksi se toinen rallipeli oli kuitenkin parempi. Jääkiekkopeleissä realismikeskustelu on ollut uusien pelien ilmestyessä yhtä säännöllistä kuin keskustelu jääkiekkoväkivallasta HIFK:n tai Jokereiden liigapelin jälkeen. Suuntaus on kuulemma ollut realistisempaan päin – mitä ei uskoisi sen perusteella, että NHL-12:ssa pelaajat eivät osaa lainkaan kiihdyttää vauhtiaan tai NHL-13:ssa syntyy tappelu suunnilleen puolen minuutin välein, koko ottelun ajan. Onneksi se tappelu näyttää realistisemmalta kuin aikaisemmin.
Nyt pelisuunnittelijat tarkkana: realismi on viimeinen asia, jota 30–40-vuotias perheellinen pelaaja kaipaa. Kun kerran kuussa löytää pelaamiselle vajaan kolmen vartin aikaikkunan, sitä mieluummin nauttisi yksinkertaisen sujuvasta pelaamiskokemuksesta kuin menettäisi hermonsa pelin rangaistessa realismin nimeen joka ikisestä pikkuvirheestä kaasutuksessa tai pelivälineen syöttöyrityksissä.
Realismi on mielen köyhyyttä. Inhorealismia se, että kukaan ei kuitenkaan jaksanut lukea tätäkään tekstiä näin pitkälle.
