Pälkäneellä on viime aikoina keskusteltu ahkerasti koulujen nykytilasta ja tulevaisuudesta. Palstoilla, nettisivuilla ja katukeskusteluissa on puitu myös lukiomme tarpeellisuutta.
Samalla on rakennettu ikäviä vastakkainasetteluita pienten ja isojen oppijoiden kustannuksella, vaikka he kaikki ovat samassa veneessä, jota meidän aikuisten tulisi luotsata kohti tulevaisuutta. Paatin kyydissä ei ole mukava olla, kun aikuiset äyskäröinnin sijaan nostattavat tyrskyjä.
Surullisinta ryöpytyksessä on se, että moni huutelee perustelemattomia väitteitä joutumatta vastuuseen sanojensa seurauksista. Opettajan monenlaiseen tottuneita korvia vihloo, kun kuulee lukiolaisen suusta hänen omaa työpanostaan ja työmaatansa vähätteleviä kommentteja, joissa peilautuu nettikeskustelujen huhupuhe. Lokaa on helppo heittää, mutta vaikea siivota.
Opettajana tekisikin joskus mieli pitää oppitunti ihmisten kohtelusta myös aikuisille. Olkaa ystävällisiä ja antakaa nuorille työrauha! He eivät ole vastuussa kunnan raha-asioista, eivät ainakaan vielä.
Tällä menolla nyt varttuvat nuoret tuskin vastaavatkaan Pälkäneen tulevaisuudesta, sillä opiskelijoiden puskeminen kaupunkien lukioihin tuskin tehostaa paluumuuttoa tai tuo jatkossa rahoja Pälkäneen kassaan.
Resurssien niukentaminen ja nuorten hyvinvointi eivät oikein sovi samaan lauseeseen. Kylillä on helppo huudella, että lukioikäiset pärjäävät mainiosti maailmallakin. Jokin syy siihen kuitenkin on, että me opettajatkin valitsemme suurtuotantolukiossa työskentelyn sijaan pienen maaseutulukion, jossa on vielä jäljellä roimasti kyläkouluhenkeä.
Kun lähikunnissa sijoitetaan nuoriin ja samalla tulevaisuuteen rakentamalla uudet houkuttelevat koulurakennukset ja hankkimalla tuliterät vekottimet, on helppo nähdä Pälkäneen vanha ja valju rakennus ehtoopuoltaan elävän lukiokoulutuksen symbolina.
Jos sen sijaan hahmottaa metsän puilta ja ymmärtää, että lukiossa ollaan oppimassa paljon muutakin kuin markkinakikkoihin lankeamista ja uutuudenkiiltoisten laitteiden käyttöä, huomannee, että lukiossamme oppii asioita, joiden oppiminen saattaa isossa ja sokaisevan komeassa koulussa unohtua: inhimillisyyttä, talkoohenkeä, ryhmätyötaitoja ja toivottavasti mediamankelista ja kylänraittikeskusteluista huolimatta, tai juuri niistä sisuuntuneena, ylpeyttä omasta pienestä yhteisöstä.
Tässä liitteessä sana on annettu koulua ikkunalasien ulkopuolelta arvioivien aikuisten sijaan itse nuorille. Yhteiskoulumme yhdeksäsluokkalaiset selvittivät, millaisena lukiomme opiskelijat näkevät koulunsa.
Ääneen on päästetty myös rehtori ja opinto-ohjaaja. Heilläkin saattaa olla pieni aavistus siitä, mitä keltaisten seinien sisällä arkisin tapahtuu.
Liitteessä on myös tietovisa, joka muistuttaa, että Pälkäneelläkin osataan.
Meidänkin lukiossamme kirjoitetaan jopa laudatureita. Tuoreimmat niistä ovat keväältä. Improbatureihinkin toki sorrutaan, mutta esimerkiksi äidinkielestä ja kirjallisuudesta niitä ei ole tullut ainakaan kolmeen vuoteen, vaikka koko Suomessa hylättyjen kokeiden keskiarvo on ollut yli neljä prosenttia. Jostakin syystä ihmiset vain huomaavat ja muistavat paljon helpommin huonot kuin hyvät tulokset.
Kun ikäluokat ovat aiempaa pienempiä ja ammattikouluihin hakeutuu entistä suurempi prosenttiosuus peruskoulunsa päättävistä nuorista, on ymmärrettävää, ettei pienen paikkakunnan lukion opiskelijamäärä ole ennallaan.
Jokin täällä kuitenkin on ennallaan. Koulumme välitön ja lämmin ilmapiiri sekä mukavat nuoret saivat minut jäämään Pälkäneelle, vaikka yhdeksän lukuvuotta sitten tulinkin paikkakunnalle vain pistäytymään. Pois en tahdo lähteä nytkään, sillä pienen koulun yhteisöllisyys on valtava voimavara.
Lukiossamme ei ehkä tehtailla liukuhihnalta laudatureita, mutta täällä kohdataan yksilöt yksilöinä ja todellakin suunnitellaan yhdessä jokaisen tulevaisuutta, vaikka se jonkun korvaan kalskahtaisikin heikkoudelta. Meillä saattaa oppia jopa jotain niinkin pelottavaa kuin ihmisten kohtaamista ja kuuntelemista.
Opettajana iloitsen siitä, että saan seurata jokaisen opiskelijan kasvua kirjoittajana ja keskustelijana ja voin oikeasti kohdistaa palautteen jokaiselle yksilönä. Samaa iloa tuskin saavat Tampereen lukioiden opettajaraukat, joiden arkea mullistavat tulevaisuudessa Aamulehden uutisoimat massaluennot.
Lukion ilmapiiristä ja yhteishengestä saattaa saada jonkinlaisen käsityksen katsomalla eri-ikäisten lukiolaisten yhteistyönä tekemän musiikkinäytelmän, kunhan muistaa katsomossa, että ammattinäyttelijöiden sijaan lavalla itsensä likoon panevat nuoret.
Kun he valmistavat näytelmän, tarkoituksena ei ole pokata palkintoja tai markkinoida kouluamme. Tarkoituksena on harjoitella vastuun kantamista ja ryhmätyöskentelyä ja ennen kaikkea uskaltaa ylittää itsensä.
Näitä asioita ei lukiolistauksissa mitata. Tilastot eivät kerro, miten opiskelijat kohtelevat toisiaan tai miten he ovat menestyneet taito- ja taideaineissa. Rankinglistoissa ei myöskään kerrota, millaisia noususuhdanteita yksittäisten opiskelijoiden todistuksiin kätkeytyy, millaiset tavoitteet heillä itsellään on tai millaisin resurssein tuloksiin on päästy.
Tässä koulussa tapahtuu paljon, vaikkei kaikkea ehkä huomaakaan ulkoapäin. Koulun tärkein tehtävä kun ei ole keskittyä siihen, mitä meistä ajatellaan, vaan kasvattaa lapsista vastuuntuntoisia kansalaisia ja antaa heille eväät jatko-opintoihin ja työelämään.
Meillä ei ole houkuttelevia sisääntuloauloja tai vierailevia muusikkotähtiä, joilla hehkuttaisimme koulumme erinomaisuutta. Meillä on sen sijaan tylsät tutut opettajat, jotka valitettavasti keskittyvät markkinoimisen ja sirkustemppujen sijaan opettamiseen ja kasvattamiseen – siis työhönsä.
Samasta syystä emme osallistu nettipalstojen kiivaisiin keskusteluihin. Meillä on kiire: opetamme ja kasvatamme nuoria, eikä se tarkoita vain tuntien pitämistä.
Me ”näivettyvän lukion” opettajat teemme paljon muutakin kuin opetamme. Kuinka monessa kaupungin mammuttilukiossa henkilökunta maalaa seiniä, kokoaa sohvia tai juttelee hyppytuntinsa ajan opiskelijan kanssa syvällisiä?
Rahalla saa ja hevosella pääsee, mutta menopeliä tärkeämpää on suunnan etsiminen. Siihen auttaa turvallinen ja kannustava kouluyhteisö, jossa opiskelijan ei ole pakko olla vain numero tilastoissa.
Hyvässä koulussa on tilaa myös yksilön pohdiskelulle. Maistiaisen lukiolaisten mieltä askarruttavista asioista tarjoaa Melissa Tuominen, joka herättelee kolumnissaan myös aikuisia pohtimaan, mihin suuntaan yhteistä purtta tulisi ohjata.
Haastatteluiden laatijoille ja heidän ikätovereilleen navigointiapua tarjoaa opinto-ohjaaja Lotta Seppäsen liitteeseen laatima yhteishakuinfo. On nimittäin ihan oikeasti tärkeää miettiä, millaiseksi aikuiseksi haluaa kasvaa, vaikka joidenkin mielestä se onkin ehkä ajan haaskausta.
Satu Kokko
Pälkäneen lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja
