Veikko Huovisen mestariteoksista saan aina uutta virtaa joka lähtöön. Yksi sydämellisimmistä on Kylän koirat.
Kirjan ilmestyttyä sotkamolaiset löysivät elukoista itsensä pahoittaen suotta mielensä. Eihän nyt Huovinen toki semmoista edes piruuksissaan.
Minä varastan tarinalleni otsikon mestarilta. Toisen anastuksen teen Lehtosen Marja-Liisalta, joka kirjoitti läheisilleen tarkoitetun Lehtosen talossa kymmenen vuotta sitten. Teos kertoo pääasiassa meistä 1940- ja 1950-luvulla syntyneistä pennuista, jotka asustelivat Rautalammin kirkonkylässä.
Marja-Liisan kotitalo sijaitsi kauan sitten puretun Osuuskaupan vieressä. Pienen osansa kertomuksissa ovat saaneet koirat, jotka me sen ajan kirkonkyläläiset hyvin muistamme.
Koiria pidettiin noihin aikoihin kiinni ainoastaan kesällä. Elukat kuljeksivat kylillä vapaina.
Meillä ei enää minun lapsuudessani koiraa ollut, joten suhtauduin niihin suorastaan pelokkaasti –osin syystäkin.
Arat ajokoirat eivät juuri antautuneet taputeltaviksi. Apteekkarin lempeä suuri lammaskoira Turre tykkäsi lapsista ja aikuisista. Nyholmin lättänaamaisen sympaattisen bokseri Boken tunsivat kaikki. Kahta nelijalkaista pelättiin yleisesti.
Maukolan Lassie tiedettiin yleisesti vihaiseksi. Monesti eläin jolkotteli Maukolan poikien hevosen perässä kirkolle jääden tappamaan taajamaan aikaansa. Moni pienempi kyläläinen viihtyi silloin sisätiloissa.
Minä muistan erityisen hyvin Tolppi Korhosen karhukoiran ja pystykorvan risteytyksen. Se vartioi uutterasti reviiriään ja tunki itsensä haistelemaan persauksia sekä kouluun mentäessä että sieltä palattaessa. Aina tuntui mukavalta mennä urheilukentän ohi, kun nuuhkija hyppi haukkuen riimussaan.
Savolaiset mestaroivat perinteisesti lempinimissä sekä muuntaessaan sanoja.
Minulle selvisi vasta viime kesänä, miksi Korhosta kutsuttiin Tolpiksi. Kaverini piti minua pöhkönä, kun en itse osannut johtaa. Tavattoman yksinkertaista ja järkevää.
Kasteessa kirkonkirjoihin merkittiin Adolf, minkä rautalampilaiset lausuivat Aadolffi, sitten Dolfvi ja lopulta Toloppi, joka kirjoitettiin ainakin pyhäisin Tolppi.
Palataan koiriin. Äidilläni oli neljä vuosikymmentä takaperin dreeverin ja karhukoiran seos, jonka hän oli ristinyt Jokuseksi. Ei siis Jaska Jokunen vaan pelkkä Jokunen.
Jykevä-ääninen matala elukka.
Äiti ei piitannut kiinnipitoajoista. Viestit kylältä kiirivät milloin keneltäkin.
Pirssimiehet avittivat matalajalkaista kaveriaan lemmentyössä asettamalla koroketta takatassujen alle, jos morsian eksyi taksikopille. Monesti herra palasi reissuiltaan poliisiautokyydillä istuen kuono pystyssä Saabin takapenkillä.
Jokusesta tuli lopulta vanha, sokea ja äkäinen. Äiti otti yhteyttä Rautalammin poliiseihin esittäen, että kun olette koiran julkisia vihamiehiä ja teillä on hyvät aseet, niin voisitteko tulla lopettamaan lemmikin.
Eniten autonrenkaihin kuseskelusta ja muusta laittomasta toiminnasta raportoinut konstaapeli sanoi heistä vuosien varrella tulleen niin hyviä ystäviä, ettei luonto anna periksi surmatöihin ryhtymiseen. Kertoi sitten tarpeeksi tunteettoman metsästäjän, joka tekoon kykeni.
Nykyisiltä kaupunkilaiskoirilta riistetään oikeudet pois kokonaan. En jaksa käsittää, miten tuollainen vapaa eläjä voi nauttia olostaan makaamalla yksin pitkät arkipäivät kerrostaloasunnossa.
Yleensä lemmikki otetaan lapsille, jotka auliisti lupaavat käyttää eläintä aamu- ja iltalenkillä sekä leikkiä perheen uuden jäsenen kanssa.
Melko vähän tieteellistä pohjaa kantavien tutkimuksieni mukaan noin kolmen kuukauden kuluessa into hiipuu. Koiraa ei pois laiteta ja seuraavat keskimäärin kymmenkunta vuotta hihnan toisessa päässä kulkee jompikumpi vanhemmista.
Lisävirheitä syntyy, kun hankitaan etelämainen rotu, mikä tyhmän ihmisen käsityksen mukaan ei Suomen talvessa pärjää ilman takkia. Viluiseksi saattaa muuttua karvainenkin kaveri, jos se viettää sisätiloissa 99 prosenttia ajastaan. En muista nähneeni yhtäkään koiraa palttoo päällään Rautalammin raitilla 1960-luvulla.
Mökillä vierailevat melko taajaan Karisen Heikin pentukoirat. Isännän tai emännän elkein ne kuljeksivat pihalla tarkastellen puuhiani. Lastenlasten kanssa meinaa puuha mennä riehumiseksi. Määräykseni uppoavat aivan yhtä huonosti molempiin osapuoliin.
Eläinten varttuessa käynnit harvenevat, liekö vankeutta tai ainakin kiinniotto langetettu rangaistukseksi. Vanhat koirat viihtyvät pirtissä ja pihapiirissä. Mökkiläisten lemmikit pitävät tarkkaa lukua uimareista ja tasaantuvat, kun kaikki tulevat laitureilta verannalle. Huoli ulottuu välillä naapureiden lapsiin, jos on kyse paimenkoirasta.
Rautalampilaiset tai siellä asuneet muistavat lämmöllä maalarimestari Alpo Röntystä, joka tunsi lempinimen Luikkari. Hän oli armoitettu juttumies, jota joskus epäiltiin valehtelijaksi. Ei Luikkari valehdellut, hän vaan muisti asiat tietyllä tavalla. Alpo eli kuten muutkin maalarit – välillä taiteellisesti.
Nyholmin tädin Boke lähti kerran ajamaan Luikkaria takaa ja tämä pakeni Lehtosen talon tuntumasta suoraan hautausmaalle ja kiipesi kappelin vieressä olevaan koivuun. Jälkikäteisessä tarkastelussa saman paljaan jalan varpaanvälien etäisyyksiksi hiekkaan jääneessä jäljessä mitattiin yli kymmenen senttiä. Piti pakon edessä lyödä leveyttä tartuntaan.
Puussa mies kertoi viettäneensä viikon ja olisi kuollut varmuudella nälkään, mikäli Leipurin Saku ei olisi käynyt päivittäin syöttämässä.
