
Sunnuntaina kuljin koirakaverini kanssa pitkin metsiä. Poikkesin pienelle luonnonsuojelualueelle, istahdin mättäälle ja kuuntelin. Ei kuulunut mitään! Kuuntelin hiljaisuutta. Katselin vankkoja kuusen runkoja, paksua sammalmattoa ja jo harmaaksi kelottuneita kaatuneita runkoja. Rukoilin ilman sanoja. Ylistin ilman konkreettisia ajatuksia. Minä olin olemassa siinä hetkessä ja Jumala, maailmankaikkeuden luoja, oli läsnä. Metsäkirkko – niin rakas ja tuttu meille…