Näkymätön uhka arjessamme

Valkoisen taivaan kautta Virpi Suutari tarkasteli myös omaa laiskuuttaan tai kiireisyyttään reagoida arjessa niihin asioihin, jotka tuhoavat luontoamme.

Kaksi lasta kyykistelee metsikössä ja juttelee hyttysistä, jotka ovat muuttuneet vuosi vuodelta suuremmiksi ja verenhimoisemmiksi. Toinen lapsista kertoo ”mutanttihyttysten” syöneen viime kesänä hänen kasvonsa kokonaan. Pukuhuoneessa miehet naureskelevat, kuinka nikkeli kertyy kiveksiin ja tekee niistä kilisevät kulkuset, jotka vievät lopulta koko mieskunnon.

Ollaan Venäjällä Kuolan niemimaalla Montshegorskin kaupungissa. Kaupungin keskellä kohoaa valtava nikkelikombinaatti, joka syöksee sisältään terveysongelmia aiheuttavaa rikkidioksidia ja raskasmetalleja.

Kaikki tämä kuvataan Virpi Suutarin ja Susanna Helken vuonna 1998 valmistuneessa Valkoinen taivas -dokumenttielokuvassa, joka esitettiin viikonloppuna Luopioisissa Mikkolan Navetalla.

Paikalla ollut ohjaaja Virpi Suutari kuvaa Valkoista taivasta runollisimmaksi teoksekseen.

– En lähtenyt tekemään tietopakettia ekologisesta tuhosta ja sen vaikutuksista, vaan halusin kertoa ihmisen tavasta selviytyä ja elää ympäristömuutosten keskellä. Tahdoin kuvata ekokatastrofin näkymättömänä uhkana, joka on alati läsnä ihmisten elämässä, mutta joka kuitenkin jää kaiken arkisen elämän ja haaveilun taustalle.

 

Aurinko harmaalla värillä

Elokuvan ”päähenkilöyksikkö” on Maljukovan perhe. Ajatuksia herättävintä – ja samalla pelottavinta – elokuvassa on, kuinka tottunut – ja jollakin tapaa jopa välinpitämätön – perhe tuntuu ympäristötuhojen suhteen olevan.  Perheen äiti Natalia mainitsee ohimennen kurkkukivuistaan ja kilpirauhasen oireilusta. Kun perheen isän Igorin työpaikalla räjähtää karbonyyli-putki, toteaa Natalia tyttärelleen Katerinalla, etteivät he voi koskaan tietää ehtikö isä hengittää vaarallista kaasua.

Lakonisesti Natalia myös kertoilee, kuinka hän odottaessaan tytärtään vieraili äitinsä luona Valko-Venäjällä samaan aikaan, kun Tsernobylin ydinonnettomuus sattui. ”Linnut katosivat metsistä, ja naapurien kaniinit kuolivat syötyään saastunutta nurmikkoa.”

Ulkona puut ovat pystyyn kuolleita rankoja, sienet ja marjat ovat täynnä myrkkyjä, maa on harmaa ja taivas liikkumaton tai valkoisen savusumun peittämä.

Mitä tulee ympäristökatastrofista kertomiseen, on Natalian kertojan ääni minimalistisen toteava. Mutta kuinka paljon sävyjä ja piiloteltua tunnetta siihen tuleekaan, kun hän ryhtyy puhumaan perheestään! Kuinka herkkä on hetki, kun Igor ja Natalia istuvat sylikkäin ja puhuvat rakkaudesta, ja kuinka Igor perimiehiseen tapaan toteaa vaimolleen: ”Rakkaudesta ei saa puhua liikaa, muuten siihen kyllästyy”.

Elokuvan lopussa Natalia kertoo huomanneensa tyttärensä piirtävän auringon aina harmaalla värillä. ”Sinä olet niin valoisa persoona, mutta piirroksesi niin täynnä pimeyttä. Pelkään, että sinun sielussasi on jotakin tummaa.”

Pirtua terveydeksi

Elokuvan runollisuus syntyy perheen keskinäisestä kemiasta, dokumentin yleistunnelmasta ja kameratyöskentelystä.

Kamara ikään kuin maalaa ympäröivän luonnon katsojan silmien eteen. Yksityiskohtaisesti se kuvaa harmaata maata, kuivunutta varvikkoa, kivikkoja, kuolleita puunrunkoja ja oksia.

Musiikki yhdessä ympäristön kuvaamisen kanssa tuo elokuvaan kauhun sävyjä.

– Halusimme saada elokuvaan juuri tällaisen etäännytetyn tunnelman, Suutari sanoo. – Siksi kuvasimme talojen karuja pihojakin aina silloin, kun siellä ei liikkunut ketään.

Sen sijaan nikkelikombinaatin työntekijöitä Suutari olisi halunnut päästä kuvaamaan. Kuvauslupaa elokuvantekijät  eivät kuitenkaan koskaan saaneet.

– Lopulta Igor vei meidät sinne salaa. Olimme siellä vain joitakin minuutteja. Muistan pimeyden ja myrkyllisten kaasujen selvän läsnäolon.

Suutarin mukaan ympäristökatastrofin vaikutukset olivat aistittavissa kaupungissa jokaisella aistilla.

– Sen lisäksi että siellä oli kilometritolkulla kuollutta metsää, maistoin suussani alituiseen kummallisen raudan tai veren maun, Suutari kuvailee.

Tragikoomiseksi Suutari kuvaa kombinaatin kylpylää, jossa Maljukovin perhe käy muiden kaupunkilaisten ohella hoidattamassa itseään. Kylpylän seinillä on valtavia maalauksia luonnosta, kaiuttimista kuuluu lintujen laulua ja ilmoille tuhahtelee männyntuoksua. Perhe ottaa myös säännöllisesti happicocktaileja, koska kaupungin ilmassa on liian vähän happea.

– Onhan se  hirveydessään jo melko koomista, että kombinaatin työntekijöille jaetaan säännöllisesti pirtua, koska sen uskotaan hävittävän heidän kehostaan myrkyllisen aineet.

Valkoinen Taivas oli toinen elokuva Mikkolan Navetan dokumenttielokuvasarjasta Venäjä suomalaisin silmin.