Taikuri Robert Jägerhorn pitelee käsissään maissinjyvillä täytettyä purkkia. Hän pyytää yleisön luetella neljä numeroa yhdestä yhdeksään. Nollankin saa sanoa, mutta ei ensimmäiseksi.
Purkin sisäpuolelle on kiinnitetty lappu, joka paljastaa purkissa olevien jyvien lukumäärän.
Yleisön luettelemat numerot, 3790, Jägerhorn kirjoittaa suurelle paperille. Seuraavaksi hän paljastaa purkin sisällä olevan numeron, joka sattuu kuin sattuukin olemaan tismalleen sama kuin yleisön luettelema numerosarja.
Mutta ei siinä vielä kaikki. Seuraavaksi Jägerhorn kaataa maissinjyvät paperiseen pussiin. Kun hän avaa pussin, se on täynnä popcornia.
Jossakin vaiheessa meitä huijattu. Mutta missä?
Jägerhorn vakuuttaa, ettei hänellä ole minkäänlaisia yliluonnollisia kykyjä.
– Taikureilla ei todellakaan ole mitään supervoimia. Kaikki perustuu ihmisen tarkkaavaisuuden ohjaamiseen. On olemassa tiettyjä lainalaisuuksia siitä, mihin ihmisen huomio milloinkin kiinnittyy. Taikurin tehtävä on käyttää tätä taipumusta hyväkseen, Jägerhorn selittää.
Taikuutta ei siis ole olemassa, vaan kaikki tapahtuu vastaanottajan päässä.
– Taikaa ei voi koskaan viimeistellä työhuoneella. Vasta vastaanottajan reaktiosta näen, onko se toiminut.
Miten se sen teki?
Luopioisten Mikkolan Navetta Jägerhornin taiat toimivat. Ihmiset tuijottivat katoavia kolikoita, pelikortteja ja huiveja suu auki. Varsin taianomainen oli hetki, jolloin Jägerhorn kysyi eräältä yleisössä olevalta mieheltä hänen nimeään. Kun mies sanoi nimensä, paljasti Jägerhorn kortin, johon hän oli kirjoittanut miehen nimen.
”Ei ole totta!” yleisöstä huudahdettiin.
Ihmeissään oli myös Navetalla havaintopsykologiasta luennoinut psykologian lisensiaatti Tarja Peromaa, vaikkakin hän jo tutkimustensa perusteella tietää, mihin tällaiset silmänkääntötemput perustuvat.
– On asioita, jotka automaattisesti vievät tarkkaavaisuutemme. Näille reaktioillemme emme yksinkertaisesti voi mitään. Havaitseminen on aina suhteellista. Se mitä näemme, riippuu siitä, mitä olemme juuri ennen nähneet tai mitä näemme samaan aikaan tarkasteltavan asian kanssa.
Ihmiset ovat alttiita niin kutsutulle muuttossokeudelle. Jos kahden nopeasti peräkkäin välähtävän kuvan välissä väläytetään kolmatta kuvaa, on muutoksia kuvissa vaikea nähdä.
Peromaa heijasti eteemme kaksi kuvaa lentokoneeseen nousevista ihmistä. Toisesta kuvasta puuttui lentokoneen moottori, mutta kesti kauan, ennen kuin tämän huomasi. Jos valkoista kuvaa ei olisi ollut kuvine välissä, eron olisi huomannut heti.
Illuusiosta toiseen
Yleisö – joka täytti luentosalin ääriään myöten – pääsi monin tavoin ottamaan osaa luentoon. Erilaisten diaprojektorin heijastamien havaintopsykologisten testikuvien lisäksi saimme muun muassa käsiimme peilin, joista meidän tuli tarkkailla silmänliikkeitämme.
Kävi selväksi, ettei ihminen näe silmänliikkeitään siirtäessään katsettaan silmästä toiseen. Emme myöskään näe hetkeä, jolloin suljemme silmämme. Tämän ”sakkadiseksi suppresioksi” kutsutun ilmiön aikana taitava taikuri on jo tehnyt jos jonkinlaisia temppuja.
Illusorisen kokemuksen tarjoili myös shams-ilmiö, jossa ääni kahdentaa visuaalisen ilmiön: kun kuva valkoisesta pallosta välähtää edessämme, näemme välähdyksen kahtena, jos kuulemme samaan aikaan kaksi ääntä.
Peromaan mukaan näkeminen kaiken kaikkiaan on aktiivinen prosessi.
– Se mitä näemme, on aivojen tuottama rekonstruktio ulkomaailmasta. Emme näe todellisuutta kameran tavoin, vaikka meistä siltä tuntuisikin.
Esimerkiksi niin kutsuttu terävännäön alueemme on todellisuudessa ainoastaan peukalonlevyinen, vaikkakin koemme sen paljon laajempana.
– Silmiemme eteemme kulloinkin aukeava näkymä rakentuu aina yksittäisistä elementeistä. Se, mitä ”oikeasti” näemme, ovat vain nämä yksittäiset, erilliset kohteet. Yhtenäisyyden kokemus on silkka aivojemme luoma illuusio.
