Vaikka tässä nuoruutta ihannoivassa maailmassa tunteekin olevansa vanha kuin taivas, en sentään edes pronssikaudelta, jolloin auringon lisäksi ainoa valo saatiin nuotiotulesta. Juhani Aho muisteli miten pärevalkean kaudesta alettiin siirtyä valoisampiin aikoihin. Oli siinä rovasti Brofeltillä selittämistä siihen aikaan, kun hän lampun osti. Kansa kävi ihmettelemässä moista vekotinta, että miten se märkä öljy voi palaa ja miten tulta voi vääntää isommalle eikä lasi silti poksahtanut rikki.
Kesti vielä tovin tuota epäkäytännöllistä talikynttilöiden aikaa. Nehän olivat kotona tehtyjä lampaantalista. Ei todellakaan mitään parafiini- tai steariiniluomuksia, mitä nykyään käytetään. Öljylamppu oli aikansa mainio keksintö sähköttömällä kaudella. Se valaisi enemmän kuin kymmenen pärettä. Sen putkimaista lasia siivottiin noesta päivittäin, tulta väännettiin tarpeen mukaan ja sitten se ripustettiin keskelle tupaa katossa olevaan koukkuun. Sen valtakautta kesti kymmeniä vuosia. Ulkona kulkiessa, karjasuojissa, saunassa ja ihan joka paikassa. Ihmeteltiin miten oli tultu toimeen ilman sitä.
Eräs mullistavimpia keksintöjä oli sähkö. Siitä lähti tekniikan vallankumous eikä loppua näy. Valaistukseen ei höyrykoneesta liene paljon ollut apua. Tampereella Finlaysonin pumpulivapriikissa syttyivät ensimmäiset Suomen sähkölamput 1800-luvun puolimaissa, ja se oli yhtä juhlaa. Silloin sitä tehtiin vesivoimalla. Tehdään vieläkin, mutta myös tuulesta, auringosta ja atomin ytimestä. Nykyinen yhteiskunta ei pärjäisi puolta tuntia ilman sähköä, vaikka puulla, öljyllä, kivihiilellä tai turpeella tuotettua sähköä pyritään välttämään.
Sähköä käyttää jokainen joka päivä, tiedetään miten sitä tehdään, mistä se tulee, mutta mitä se sanoin määriteltynä on. Koulupoika sanoi kysyttäessä: Se ei ole ainetta, mutta tuosta nappulasta sitä saa. Öljylamppu piti pintansa vielä vuosikymmeniä Tampereen valaistun tehtaan jälkeen, mutta pikkuhiljaa vuosien saatossa se levisi maaseudullekin.
Isänikin oli saanut pienen pirttinsä valmiiksi ennen sotia ja öljylamppuhan meidän tuvassa kärytti. Talvisodasta palattuaan hän sitten alkoi puuhata sähkövaloa, ja välirauhan aikana sitä sitten meidänkin pirttiin saatiin. Ensin vedettiin linja, siis ilmajohdot, talon nurkalle. Pylväitä oli muutaman kymmenen metrin välein ja viimeisestä johto seinässä olevaan eristekuppiin, ja siitä läpi seinän sisäpuolella olevaan jakorasiaan, siitä edettiin katonrajaa pitkin huoneen keskelle ja siitä keskelle kattoa. Sisäjohto oli narumaista punospäällistä vaaleanharmaata johtoa. Keskeltä kattoa riippuvan johdon päässä oli vain lampunpidin, mihin sitten vain kierrekantainen lamppu ruuvattiin. Virtakytkimenä toimi suklaanruskea, pakeliittinen, lähes nyrkinkokoinen mölkyrä, jonka keskellä oli kahva, mitä myötäpäivään vääntämällä saatiin lamppuun loistetta.
Nykyaika oli koittanut meillekin. Valaisimen teho oli tavallisesti 25 wattia eli ”kynttilää” jota nimitystä käytettiin kirkkautta määritellessä. Se olikin ihan hyvä mutta tarkempaa työtä tehdessä piti vaihtaa 40 kynttilän lamppu ja se olikin sitten jo tosi kirkas.
Koska äiti teki paljon ompelutöitä, hän tarvitsi paljon silitysrautaa ja vähitellen tämä hellanpäällä kuumitettava sai tehdä tilaa sähkökäyttöiselle. Vanha jouti sota-ajan rautaromun keräykseen.
Tuvan seinässä vaan ei ollut yhtään pistorasiaa, joten käytössä oli ns. ”kukkopilli” eli lampunkannan ja valaisimen väliin kierrettävä lisäosa, johon sopi silitysraudan pistoke. Ongelmana oli vain se, että virta oli niin heikkotehoista että kun vastuslaite liitettiin verkkovirtaan niin valaistus himmeni silminnähden. Näin me päättelimme aina, mitä naapureissa tehtiin. Tietenkin ilmiö oli koko kylän yhteinen. Tällä sitten viestittelimme kouluunlähdöstä, kunnes siitä aika nopeasti tehtiin loppu.
Sähköverkkoa parantamalla saatiin jännitteetkin tasattua ja kaikki toimi hyvin. Kilovattimittaria ei alkuun ollut, vaan laskutus tapahtui arviolta. Sota-ajan valaistuksena käytettiin vielä karbidilamppua sähköttömissä talouksissa. Siinähän asetyleenikaasu valaisi kun kalsiumkarbonaatin päälle tiputettiin vettä erikoisen systeemin avulla. Liekki oli kirkas mutta laite tuotti pahan hajun, eikä se vaaratonkaan ollut. Sitä sorkkiessa paloivat silmäripset ja puolet tukasta, mutta onneksi ei mitään vakavampaa sattunut. Olojen parantuessa se jäi pois käytöstä, kun öljyä taas alkoi saada. Öljyn sanottiin olevan lamppuöljyä tai paloöljyä tai valopetrolia.
Monet ovat olleet konstit ja kokemukset valon saamiseksi, eikä siinä ollut viranomaisvalvontaa, vaikka riskit tulipaloon olivat todella suuret, niin päreen, kynttilän, öljylampun, karbidin kuin sähkönkin kanssa.
Olen tässä muistellut valaistuksen kehitystä kotikylässäni 40-luvulla. Nykyään sähkön tuotannosta vain murto-osa menee valaistukseen, vaikka se käytännössä on ainoa käytetty nykyään. Olen täysin muistivaraisesti näitä tähän rustaillut, joten virheitä voi olla ja jos nyt joku tämän lukee ja muistaa asian eri lailla, niin olisi kiva kuulla palautetta.
Kosti Tuominen
