Pälkäneen seurakunnan naistenillassa nostettiin pöydälle arka kysymys: riitänkö minä?
Useimmilla naisilla on siihen suora ja yksiselitteinen vastaus:
– En.
Toisenlaiseen päätelmään päästäkseen täytyy pysähtyä hetkeksi ja tehdä itselleen jatkokysymyksiä. Mihin ja kenelle pitäisi riittää? Kuka määrittää, riitänkö vai en?
Seurakuntasali oli täynnä kaikenikäisiä naisia, kun terveydenhoitaja, kirkkovaltuutettu Kirsi Urkko ryhtyi luennossaan avaamaan riittämisen solmuja.
Hän totesi, että parempaan pyrkimisen pakko on tuttu jokaiselle. Nainen ei tarvitse kuin yhden nykynaisen arjesta ja unelmista kertovan viikkolehden tai muutaman nettisivullisen elämänohjeita, kun hän jo tietää olevansa riittämätön, oli hän sitten perheellinen tai sinkku, äiti tai lapseton, työssäkäyvä tai työtön.
Ei siis kumma, jos aiheesta halutaan ahnaasti tietää lisää.
– Meidän pitää muistaa, että todellakaan ei tarvitse riittää kaikkeen. On parasta yrittää olla vertailematta, koska kateus ei ole terveellistä, Paula ”Papu” Eloranta lohdutti.
Seulo tietotulvaa
– Jos et itse määrittele sitä, riitätkö vai et, et tule koskaan riittämään. Ulkopuolelta tuleville vaatimuksille ei tule koskaan loppua. Kirsi Urkko painotti.
Hän muistutti, että kohtuulliset rajat täytyy hakea ja päättää. Jos on liian ankara itselleen, ei riitä sittenkään.
Mutta miten rajat sitten löytyvät?
Urkon mukaan nykyaikainen loputon tietotulva on yksi tekijä, joka nostaa vaatimustasoa ja saa tuntemaan itsensä riittämättömäksi. Joka paikasta tungetaan tietoa siitä, mikä on terveellisintä ruokaa tai järkevintä lastenkasvatusta, miten pitää keskittyä omaan kehoon vapauttaakseen positiivista energiaa, miten pitää valita oikeanlainen seurustelukumppani tai esimerkiksi, miten pystyy luomaan itsestään parhaan kuvan työmarkkinoilla.
Kaiken sen voi lukea myös listauksena siitä, mitä minä en ole tehnyt oikein.
– Jos keskittyy koko ajan ulkopuolelta tuleviin asioihin, voi jäädä huomaamatta se, mitä on itse tehnyt. Kun äiti kuulee, että vauvamuskari kasvattaa lapselle hyviä hermosoluja, hän tuntee syyllisyyttä siitä, ettei ole vienyt tai ei jaksa viedä omaa lasta muskariin. Kaikki kotona laulelut tai kuunnellut lastenlaulut ja leikityt leikit unohtuvat mielestä, Urkko vertasi.
Riittävän hyvä on tarpeeksi
Riittämättömyyden tunnetta ruokkivat arjen epäonnistumiset. Kun kakku lässähtää uunissa, tai itse myöhästyy töistä tai ei ole soittanut ystävälle, jonka tietää odottavan sitä, ei ole täyttänyt edes vähimmäisvaatimuksia.
– Joka päivä kukaan ei voi olla riittävä. Vanhempana on tyypillistä, että tulee hyviä ja huonoja päiviä. Mutta lohdullista on, että niitä sattuu kaikille, kaikissa perheissä, Kirsi Urkko totesi.
Nykyajan työelämä on omiaan ruokkimaan riittämättömyyden tunnetta. Kun väkeä vähennetään työpaikoilta, paineet kasautuvat niille, jotka jäävät. Tulokset voivat huonontua siksi, että tekijöitä on vähemmän, mutta jäljellä olevat kokevat siitä huolimatta syyllisyyttä työn laadun heikkenemisestä.
Niille, joilla ei ole töitä, riittävyyden tunteen kokeminen on vielä vaikeampaa, ellei mahdotonta. Kodin ja lasten hoito on työnä sellaista, että vaatimusten katto ei tule koskaan vastaan. Aina voi tehdä jotain ainakin vähän täydellisemmin.
– Riittämättömyyden tunne voi olla myös voimavara, joka lisää tavoitteita, mutta silloin tavoitteisiin pitää voida päästä ja tuntea sen jälkeen tyydytystä. Siksi tavoitteet pitää asettaa oikealle tasolle. Työn pitäisi palkita siten, että kun onnistuu niin innostuu, ja kun innostuu niin onnistuu, Urkko määritteli.
Hän painotti, että riittävyyden tunteen voi löytää vain omasta itsestään. Se edellyttää itsensä tuntemista ja oman keskeneräisyytensä hyväksymistä.
– Onni ei ole edessäpäin, vaan tässä ja nyt, jos onnellisuuden löytää itsestään. Kannattaa opettaa itselleen, että olen riittävän hyvä tällaisena, olen ainoa laatuani ja juuri sopiva, hän kehotti.
Itsenä löytäminen ei ole helppoa. Siksi kannattaisi karistaa hetkeksi vaatimuksen hartioiltaan ja kysyä yksinkertainen kysymys:
– Mitä minulle kuuluu?
