”Kuin mainen kulta puhdistuu liekissä polttavassa, niin uskommekin kirkastuu vaivojen valkeassa. Sen hehku kuonan hiillyttää, ja puhdas kulta jälkeen jää entistä kirkkaampana.”
Jostain syystä tämä vanha virsi on soinut päässäni viime aikoina. En ole koskaan ajatellut, että ihmiselämän vaikeudet jalostaisivat ihmistä. Ne kyllä riisuvat elämää monista asioista, kun ei oikein mitään jaksa tehdä vaikeuksien keskellä. Mutta että tapahtuuko uskollemme jotakin ”vaivojen valkeassa”?
Muutama päivä sitten sain suruviestin 93–vuotiaan kummitätini kuolemasta. Sain myös hänen jäämistöstään pienen paketin, jossa oli minun ja äitini kummitädille lähettämät kirjeet vuosilta 1971–77. Järjestin kirjeet aikajärjestykseen, niitä oli 12 ja muutama postikortti lisäksi.
Äitini ensimmäiset kirjeet ovat tavallisia, valoisia kirjeitä ystävälle. Kesä on ollut kaunis, on käyty Helsingissä ja oltu uudella kesämökillä. Joulua on juhlittu perheen kanssa. Loput kirjeet on kirjoitettu toisenlaisissa tunnelmissa. Äitini kirjoittaa: ”Herran koulussa on tämä yläaste vaikea, näin myöhään alkaneelle varsinkin.” ”Paljossa on täytynyt oppia tyytymään ja kantamaan murheensa ilman ihmislohdutusta.” Elämään on tullut paljon onnettomuutta, sairautta ja kuolemaa. Kirjeitä lukiessa äitini yksinäinen ahdistus ja väsymys siirtyvät paperilta sydämeeni. Nyt aikuisena koen suurta myötätuntoa häntä kohtaan, lapsena ei tällaista voi eikä osaa ymmärtää.
Mutta jo lapsena ymmärsin, että äitini uskoi Jumalaan erityisellä tavalla. Hän oli kuin Nainin köyhä leski, jolla ei ollut kuin kaksi roposta ja ne hän antoi Herralleen. Äitini turvautui kaikessa Jumalaan vanhuuteensa asti. Vielä silloinkin, kun hän ei enää kyennyt muistamaan, kuka minä olin, hän muisti kirkkaasti, kuka Jeesus Kristus on.
Rukoillaan vielä virren 363 sanoin. ”Kun ahdistus on polttavin ja uuvun kuorman alla, suo, Jeesus, että muistaisin vaivasi Golgatalla. Suo voimakseni sanasi, tee heikko usko vahvaksi ja toivo eläväksi.”
Hanne Karaksela
Kangasalan srk:n diakonissa
