– Dokkarin teko on pitkäjännitteisyyttä ja sitkeyttä vaativaa tekemistä. En suosittele sitä ihmiselle, joka ei kestä epävarmuutta ja epämukavuutta – uteliaille ja asioista ja elämästä kiinnostuneille kyllä, tuumaa vuosikymmeniä dokumenttien parissa työskennellyt Jouko Aaltonen.
Dokumentin teko ja todellisuuden tallentaminen ovatkin paljon muuta kuin kameran käynnistämistä ja sulkemista – jotka nekin ovat tekijän tietoisia valintoja.
– Jonkun historiallisen dokumenttielokuvan pystyy suunnittelemaan hyvinkin tarkasti etukäteen, joku seurantadokumentti taas voi edellyttää täydellistä heittäytymistä ennakoimattomien tapahtumien virtaan, Aaltonen sanoo.
Dokumenttielokuvien erilaisuudesta johtuen myös niiden tekeminen voi projektista riippuen olla varsin erilaista. Aaltosen mukaan todellisuus kirjoittaa tavallaan aina käsikirjoituksen uusiksi.
– Siitä huolimatta minulle on tärkeää tehdä käsikirjoitus, samoin kuin perusteellinen taustatutkimus. Se vie siihen maailmaan, josta elokuva kertoo. Ja kun on taustat selvitetty ja käsikirjoituksen avulla ennakoitu, mitä voisi tapahtua, on helppo siitä myös poiketa ja jopa luopua, heittää käsikirjoitus nurkkaan, jos todellisuus onkin toisenlainen.
Jopa päähenkilö saattaa vaihtua matkan varrella. Usein käsikirjoituksen isot asiat ja oma henkilökohtainen kiinnostuksen kohde kuitenkin löytyvät lopullisesta elokuvasta. Aaltonen sanoo keskustelevansa elokuvan henkilöiden kanssa lopputuloksesta ja neuvottelevansa myös muutoksista. Taiteellinen valinta ja vastuu ovat kuitenkin lopulta aina dokumenttielokuvan tekijällä.
– Elokuvan henkilölle pitää tietysti tehdä etukäteen selväksi, että kyseessä ei ole tilauselokuva, vaan tekijän näkemys ja tulkinta päähenkilön elämästä.
Aaltonen ehti aikoinaan opiskella Turussa yhteiskuntatieteitä yhden vuoden ennen elokuvakouluun menemistä. 1970-luvulla ei dokumenttielokuvan tekoa elokuvakoulussa silti erikseen opetettu.
– Koulusta valmistumisen jälkeen työskentelin pari vuotta fiktioiden parissa, mutta aika nopeasti huomasin, että dokumenttielokuva oli minun juttuni. Dokumenttielokuvan kautta voi katsoa todellista maailmaa, oikeita ihmisiä ja myös tärkeitä asioita tarkemmin ja ketterämmin kuin raskaan fiktiivisen elokuvan kautta.
1980–90-lukujen vaihteessa Aaltonen perusti Pertti Veijalaisen ja Heimo Lappalaisen kanssa Illume-nimisen tuotantoyhtiön ja on sittemmin työskennellyt dokumenttielokuvan parissa niin ohjaajana, tuottajana kuin tutkijanakin.
Hyvin menee, mutta menköön
Elokuvalla ja elokuvateattereilla menee tällä hetkellä hyvin. Elokuvateattereiden kokonaiskatsojamäärä Suomessa nousee tänä vuonna ennätyslukemiin, ja kotimaisen elokuvan katsojaosuus on Euroopan huippuluokkaa.
Jouko Aaltonen näkee, että digitaalisuuden myötä lisääntynyt joustavuus – fyysistä filmikopiota ei tarvitse enää odotella kauan ja valikoima voi olla aiempaa suurempi – on tekemässä teattereista jälleen tärkeitä kulttuuri- ja viihdekeskuksia pienillekin paikkakunnille.
Myös suomalaisella dokumenttielokuvalla pyyhkii Aaltosen mukaan hyvin. Dokumenttielokuvat käsittelevät monipuolisesti erilaisia aiheita ja tekevät sen myös monimuotoisin keinoin.
– Suomalainen dokumenttielokuva on omaperäistä ja menestyy hyvin myös festivaaleilla. Dokumenttielokuvia katsotaan paitsi televisiossa myös elokuvateattereissa ja elokuvafestivaaleilla eri puolilla Suomea. Tulevaisuuskin näyttää aika hyvältä: uusi tekijöiden – ja katselijoiden – sukupolvi on astumassa esiin. Mielenkiinnolla ja erittäin optimisena katselen tulevaisuuteen päin.
