Onnellisuuden lähteillä

Marjatta Koskenvesa.
Marjatta Koskenvesa.

Eräs virsi, joka puhuu onnellisuudesta, on ruvennut merkitsemään minulle paljon. Olen kai hyrissyt sitä halki vuosien, mutta erityisesti se kajahteli viime pyhänä. Sitä taisi Suomen kirkkokansa laulaa palveluksissaan eri paikkakunnilla. Se oli näet ehdotuksena virsien listalla.  Ehkä sinäkin huomasit yhtyväsi sen ajatuksiin: ”Autuas, ken elämänsä uskoo huomaan Jumalan, elää hänen lähellänsä, suostuu tahtoon Korkeimman. Ilo, onni, menestys, murhe, köyhyys, kärsimys, kaikki koituu parhaaksemme, myöskin kuolo voitoksemme.”

Taisi sen viides säkeistö erityisesti liittää sen tämän viikon teemaan Jumalan huolenpidosta. ”Autuas, ken muistaa tätä, tyytyy Herran tahtohon. Häntä Jumala ei jätä, Herran hoidossa hän on.  Kun hän täältä eroaa, levon Herrassa hän saa, voiton perii kuolemassa, ilon taivaan kunniassa.” Olenkin ehdottamassa sitä virttä 384 omissa hautajaisissani laulettavaksi testamenttina jälkeenjäävien sydämiin.  Väitän eläneeni Jumalan huolenpidossa pitkän elämäni ajan ja yllättyneeni monestakin kohtaloni käänteestä. Lienenkö aina niihin tyytynyt!

Mitä oikein tarkoittaa elämänsä uskominen Jumalan huomaan? Eräs vastaus juuri tuohon kysymykseen vakuutti minut lukiessani lehdestä varsin nuoren uskovan naisen puheenvuoroa. Hänen kokemuksensa oli, että ihmisen tuli kysyä jokaista seuraavaa askeltaan Jumalalta ja sitten odottaa tämän vastausta. Hän oli varma, että koko ajan toimii Jumalan ikiaikainen lupaus: ” Minä vuodatan Henkeni kaiken lihan päälle. Teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuorukaisenne näkevät näkyjä ja vanhukset uneksivat unia.” Hän rukoili itselleen Jumalan mielen mukaisia unelmia ja näkyjä.

Muistan sielunhoitajavuosieni aikana kohdanneeni vastaavia kyselijöitä, jotka halusivat toimia, niin kuin Jumala tahtoisi heidän tekevän. Joskus ihan ilmaisin heille tuskastumiseni, että pitääkö sitä nyt kaikkea kysellä, eikös ihmisen oma tahto ole tarkoitettu toimimaan niin, että ihminen ottaa vastuun astumisistaan. Ja ratkaisee järjellään ja omantuntonsa ohjauksessa, mihin suuntaan olisi parasta astua ja mikä reitti valita.  Mutta opin noilta kyselijöiltä, että heille vastattiin. Usein eri tavalla kuin he toivoivat.  Ja taisi tapahtua Jumalan suunnittelemia tekoja, enemmän kuin minun vaihtoehdossani!

Se siitä onnellisuudesta. Se Herramme tarkoittama onnellisuus taitaa olla itse kullekin samaa odottamisen ja vartoilemisen jälkeen koettavaa, millaista Jeesus lupaa vuorisaarnassaan autuaista.  Että kaikki vastenmielinenkin kääntyy loppujen lopuksi Jumalaan toivonsa panneiden parhaaksi, vaikka ensin ei tuntuisi niin.

Taidanpa puheenvuoroni lopuksi kokeilla juuri tämän vanhuksen uneksiman unen jakamista. Jospa sattuisi siunaantumaan jollekulle lukijalle. Heräsin uneen, jossa passistani etsittiin leimaa. Minulla oli hätä ja ihmetys, mihin se oli kadonnut. Eivät muka tienneet, mistä olin tulossa ja minnemenossa. Ennen heräämistäni päätin ratkaista ongelman rukoilemalla.

Eikö Jumalan huolenpito päässytkään toimimaan, jos en uskonut elämääni joka päivä yhä uudestaan hänen huomaansa. Odottiko Hän minun ilmaisevan, kuinka paljon tarvitsen Häntä?  Hän kai haluaa painaa leimansa valintoihini vielä vanhuudessakin. En ajelehdikaan vastuuttomana. Hän haluaa kunnioittaa yksilön tahtoa. Yksilön on tarkoitus tahtoa elämänsä luovuttamista, antamista, luottamista Jumalan huomaan.

Marjatta Koskenvesa,

rovasti