Tyttö nyppii päivänkakkarasta terälehtiä saadakseen selville, rakastaako mielitietty häntä. Samalla tyttö miettii rakkauden olemusta. Mitä se rakkaus oikein on? Tunnetta, järkeä, välittämistä vai mitä? Rakkauden kohde ainakin tuntee tulevansa hyväksytyksi. Terälehtien nyppimistä vastaavilla tavoilla koetamme joskus saada vastauksia elämän visaisiin kysymyksiin. Kaiken kaikkiaan me silloin tällöin saatamme rasittaa itseämme yrittämällä liikaa, yrittämällä olla omaehtoisia.
Omaehtoisuus toimii harvoin. Me ihmiset muodostamme yhteisön. Lähiyhteisöni on koti, vaimo ja marakatin näköinen koira, poika ja hänen perheensä sekä vanhemmat. Yhteisööni kuuluvat myös muu suku, ystävät, työyhteisö Hämeenlinnan keskussairaalassa ja nykyisin vahvasti Laitikkalan kylä.
Kylällämme on vahva yhteen hiileen puhaltamisen meininki. Yksi parhaista kyläyhteisöön liittyvistä kokemuksista on ollut seurantalon pihatalkoot keväisin. Lehdessä on ilmoitettu päivä ja alkamisaika. Tuohon aikaan mennessä kaikki ovat paikalla, jokaisella on oma harava mukana. Ilman, että kukaan toimii työnjohtajana, jokainen hoitaa tehtävänsä. Tavoitteena on saada piha haravoiduksi. Se hoidetaan hämäläiseen tapaan vähäeleisen tehokkaasti. Lopuksi juodaan kahvit. Kupposen äärellä vaihdetaan tärkeät kuulumiset. Tuntuu hyvältä kuulua tällaiseen kyläyhteisöön.
Viime sunnuntain evankeliumi on tuttuakin tutumpi kohta Matteuksen evankeliumista. Se on niin tuttu, että uuden näkökulman löytäminen siitä on työlästä jopa yli 30 vuotta pappina toimineelle!
Kun fariseukset kuulivat, että Jeesus oli tukkinut saddukeuksilta suun, he kokoontuivat neuvonpitoon. Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: ”Opettaja, mikä on lain suurin käsky?” Jeesus vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.” (Matt. 22: 34–40)
Palaan Laitikkalaan. Kylässämme ja epäilemättä muissakin hämäläis- ja suomalaiskylissä tuota rakkauden kaksoiskäskyä toteutetaan ihan luonnostaan sen ihmeemmin ajattelematta. Koko elämäntapa tuntuu perustuvan toisen huomioon ottamiseen ja auttamiseen sekä yhteiseen hyvään.
Tuossa ajattelussa saattaa käydä niin, että omat tarpeeni jäävätkin taka-alalle jos ajattelen aina ensin toisten etua. Jeesus kehottaa ensin rakastamaan itseään, pitämään itsestään huolta ja sitten jakamaan tuota huolenpitoa muille. Itsensä rakastamisella Jeesus ei tarkoita ”lennartnilkenmäistä” itsensä ihailua ja muiden tallomista. Hän tarkoittaa sitä, että ensin on hyvä olla sinut itsensä ja Jumalan kanssa, jotta voi auttaa muita ja välittää muista.
Entisessä tehtävässäni sotilaspappina tapasin paljon veteraaneja. Vielä ikäihmisinäkin (nuorimmatkin ovat jo vähintään 90-vuotiaita; sotaveteraanisetäni Viljo nukkui pois 91-vuotiaana 10.9.) he kertovat mielellään sota-aikana oppimaansa toimintatapaa, kaveria ei jätetä. Itserakkaus kääntää tuon muotoon kaverille ei jätetä.
Edelleenkin, vuosikymmeniä myöhemmin tuo veteraanien tunnuslause on kelpo elämänohje meille nuoremmille ja samalla se on selkeää lähimmäisenrakkauden toteuttamista. Rakkaus onkin paljon terälehtien nyppimistä monipuolisempaa.
Jukka Lehto
Hämeenlinnan johtava sairaalateologi
Laitikkala
