Miltä isän käsi tuntuisi?
Miten hän koskisi sinuun?
Miten isäsi katsoisi sinua?
Mitä hän sanoisi sinulle?
Miten hän kutsuisi sinua?
Miltä isä kuulostaisi?
Miltä isä tuoksuisi?
Vaikka isäni tapaamisesta on jo aikaa, tiedän hyvin vastaukset näihin kysymyksiin. Isän käden kosketus, tuoksu, sanat ja katseet piirtyvät meihin syvälle. Niistä kasvavat itsetunto, menestyminen, rohkeus ja luottamus toisiin ihmisiin. Ei ole yhdentekevää, miten meitä on katsottu ja kosketettu, mitä olemme kuulleet ja haistaneet. Ehkäisevän päihdetyön viikolla esillä ovat olleet nuorten kokemukset ja ajatukset vanhempien päihteidenkäytöstä. Kaikenlainen ohittaminen ja laiminlyönti jättävät jälkeensä epävarmuuden ja kysymyksen kelpaamisesta. Useat meistä etsivät kelpaamista ja riittämistä koko ikämme.
Taivaallisen Isän ehdoton hyväksyminen, kutsu yhteyteen, anteeksiantoon ja armahdukseen, voivat kuulostaa vaikeilta ja etäisiltä, jos kokemus isästä on torjuva, halveksiva ja hylkäävä. Jumala ei kuitenkaan ole isä, joka pettäisi, unohtaisi, olisi kiireinen tai väsyneenä kireä. Hän on isä, jollaiseen parhaimmatkaan isä-kokemuksemme eivät yllä. Hän on oikeudenmukainen isä, joka on valmistanut lapsilleen kaikkein parhaimman kodin, iankaikkisen asumuksen. Hän on lähettänyt esikoisensa Jeesuksen meille kulkemaan kanssaan paikkaan jossa isän kädestä jaetaan ikuista rauhaa, rakkautta, sovintoa ja lepoa. Siellä kaikki on kerran hyvin, eikä pettymystä ihmisiin ole enää olemassa. Täällä ajassa se on väistämätöntä. Hyvätkään isät eivät ole täydellisiä ja tarvitsevat anteeksiantoa siinä missä me lapsetkin. Kuitenkin niin kauan kun elämää riittää, isän käsi voi olla luomassa uusia hyviä muistoja ja kutsumassa kotiin, Taivaallisen Isän tavoin.
Minulle viimeiseksi muistoksi jäi yhteinen rukous ”Levolle lasken luojani, armias ole suojani, jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi.” Tuo muisto oli myös ensimmäinen muistoni isän kädestä, hänen valtavasta peukalostaan omassa pienessä nyrkissäni yhteisen iltarukouksen jälkeen.
Sirpa Ahola
Erityisdiakoni
