Tänä syksynä on kouluissa otettu käyttöön uusi opetussuunnitelma. Osa on ottanut sen vastaan innolla, toiset lähinnä pohtien, onko ainainen muutos niin kovin tarpeen. Syksyn mittaan on otsikoitu uuden ”opsin” ajavan opettajat viimein pois kateedereilta, vaikka tosiasiassa he eivät siellä ole seisseet vuosikymmeniin. Enkä tarkoita nyt pelkkää puista koroketta. Auktoriteetteja karsastetaan ja sellaisten asemaa pyritään murentamaan nyky-yhteiskunnassa muutoinkin.
Toiveena on, että koulussa oppilas itseohjautuu tiedon – mieluiten ymmärryksen – lähteille opettajan ohjaillessa prosessia ja aihekokonaisuuksia hienovaraisesti samalta tasolta käsin. Tämä lienee hedelmällistä motivoituneen ja asioista kiinnostuneen ryhmän kanssa. Entä, jos näin ei olekaan? Koulumaailmassa sellainen tilanne ei ole lainkaan vieras eivätkä oppijat aina itseohjaudu.
Millainen on sitten Jumalan opetussuunnitelma meidän varallemme? Jumalan suunnitelma on salattu ja pyhä, mutta sitä avataan ihmisille Raamatun kautta. Jumalan opetus sanassansa on niin syvällinen, että sen valmis tulkinta on meille täydellisessä, hätäisessä tiedonjanossamme mahdotonta. Päädymme tulokseen: Kun en järjellä käsitä, en usko. Antaa olla. Kuitenkin, ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” (Hepr. 11:1) Usko on siis vankkaa luottamista, todistus niistä asioista, jotka eivät näy.
Jumala on lempeä ja armollinen Isä. Samalla Hän on meille kaikille ehdoton auktoriteetti, jonka asemaa ei voi milloinkaan kyseenalaistaa. Ilman Hänen hienovaraista ohjaustaan tai joskus rankkaakin herättelyään me tuskin olisimme edes etäisesti matkalla ymmärryksen lähteille.
Elämästä oppii elämällä. Kohtaamme iloa ja onnistumisia, mutta myös vastusta. Täällä maallisessa maailmassa puntit tuskin koskaan menevät tasan. Taivaallisen Isämme huomaan voimme laskea murheemme ja huolemme. Puntitkin tasoittuvat aikanaan, niin on meille ihmisille luvattu.
Kirkkovuosi lähenee loppuaan ja adventinaika saapuu. Voimme olla kiitollisin mielin ja pyytää Taivaan Isän johdatusta niin arkeemme kuin juhlaamme. Ehkä tulemme siten oppimaan taas jotain uutta. Lopuksi katkelma Semmareitten laulusta ”Ensi jouluksi Jerusalemiin” (san. Petri Pulli) ajatuksia herättämään. ”Enkeleitä katu täynnä, itsekseni ostoksilla ajelehdin, kelle kynttilän tai kukkasen vois antaa, joulukulmassa kolkuttaa univormu-omatunto, lahjakaupan portaikossa kuuluu vielä ääni hento, Ensi jouluksi Jerusalemiin, aasilla tai ilman tahdon nousta Siioniin Ensi jouluksi Jerusalemiin, tulivaunuilla tai jalan, aion kultakaupunkiin, ja mä toivon…”
Arja Nuuttila
Emäntä, KM Padankoski
