Suosittelen Suomen uusille kuntapäättäjille koulutustaustasta riippumatta rakennusopin peruskurssia, ja päättäjäkonkarit ja viranhaltijat lähettäisin kertausharjoituksiin. Ei ole silkkaa sattumaa, että uudesta kansantaudista nimeltä sisäilmaoireilu kärsitään valtakunnanlaajuisesti eritoten kouluissa ja muissa julkisissa rakennuksissa. Tulevissa kuntavaaleissa haluan antaa ääneni sille ehdokkaalle, jolla on intoa perehtyä itselle vieraisiin asioihin. Kouluopetukselta leikatut määrärahat saadaan korkojen kera takaisin sen jälkeen, kun luottamushenkilöiden enemmistö pystyy asiantuntijana lopettamaan remonttieurojen holtittoman tuhlaamisen.
Sydän-Hämeen Lehden numerossa 13/2017 pääteltiin, että 1950-luvun kivisiin koulurakennuksiin on epäviisasta sijoittaa korjausvaroja 2010-luvulla, koska rakennustyyppi on saavuttanut elinkaarensa pään. Väitän itse, ettei yhdellekään käsityönä tiilestä muuratulle koululle tai kirkolle muinoin määritelty elinkaarta tai viimeistä käyttöpäivää, vaan ne tehtiin kestämään jopa satoja vuosia. Muualla Euroopassa likimain kaikki on rakennettu ja rakennetaan yhä kivestä, eikä siellä tulisi mieleenkään ehdottaa kaiken säännönmukaista uusimista 40 vuoden välein. Sinä samana hetkenä, kun modernin Suomen rakennusteollisuus lanseerasi elinkaarikäsitteen, hävisi ymmärrys siitä, että rakennuksia pitää jatkuvasti huoltaa. Sitten kun hoitamattomien rakennusten korjausvelka on paisunut riittävän suureksi, nostetaan kädet pystyyn ja todetaan purkamisen olevan järkevin vaihtoehto, ja seuraavaksi ollaan hankkimassa tilalle uutta huoltovapaata eli korjauskelvotonta. Vaan juuri tässä piilee rakennusteollisuuden varsinainen ansaintalogiikka.
Mikäli purkamisen sijasta päädytään korjaamaan rakennusta, miksi sekin menee pieleen eikä sisäilman laatu parane ponnisteluista huolimatta? Tästä ei voida syyttää yhtä osapuolta, vaan nyt on peiliin katsomisen paikka aivan kaikilla.
Pikkuremontteja ei tarvitse kunnankaan kilpailuttaa. Riittää kun marssitetaan tuttu huomioliiviryhmä korjauskohteeseen rakennusvauriota ihmettelemään, ja kotvan kuluttua piikkausvasara alkaa nakuttaa. Näissä tapauksissa ei liiemmin pohdita vaurion syitä puhumattakaan, että kukaan suunnittelisi korjaustyötä alkuperäisen rakentamisajankohdan erityispiirteet huomioiden. Korjaamisessa improvisoidaan ja kellon lyötyä kolme putoavat hanskat. Koska korjaaminenkin on hyvä business ja markkinat ovat laajat, miksi tavoitella laatua, ellei työn teettäjä aseta työlle minkäänlaisia kriteereitä? Ellei työmaalla näy rakennuttajaa edustavaa valvojaa kuin harvakseltaan jos silloinkaan, miksi ponnistella? Välittääkö rakennuttaja siitä, mitä hänen suosiollisella luvallaan tehdään, kunhan edes jotakin näyttää tapahtuvan? On vaarallista vieraantua oman tai omalla vastuulla olevan omaisuuden hoidosta niin, että päätyy ennen pitkää hyväksikäytettäväksi.
Suuret koulukorjaushankkeet kilpailutetaan lain vaatimalla tavalla, ja työmaataulun täyttää rakennusvaiheessa pitkä luettelo tekijöiden ja osapuolien nimiä. Mistä tilaaja on varmistanut saaneensa tiimiinsä hyvät tekijät, kun valintakriteerinä on kokonaistaloudellisesti edullinen hinta kaikkien toimijoiden osalta? Ei yhtään mistään, päinvastoin voi ennustaa, että seuraava korjaustarve merkitään kuntabudjettiin jo viiden vuoden kuluttua. Sisustusta suunnitteleva arkkitehti ohjeistetaan määrittelemään koululuokkiin halvat muovimatot, rakennusinsinööri kopioi piirustussarjaansa räystäsdetaljit aiemmasta suunnittelukohteestaan eikä kaukana toimistoaan pitävä LVI-suunnittelija vaivaudu paikalle mittailemaan kanaviensa mahtumisia. Suunnitelmaristiriidat ratkotaan työmaalla pakkasessa. Ja koska väistötiloina palvelevien parakkien vuokra-aika uhkaa umpeutua, lisäaika maksaisi ja koulun lukujärjestyskin sekoaisi, betonin kuivumista ei jäädä odottamaan, vaan se arkkitehdin muovimatto asennetaan puolikosteaan lattiaan. Kotvan kuluttua joku alkaa oireilla ja taas tarvitaan väistötiloja.
Vanha rakentamisen tapa ei voi olla läpeensä huono, mikäli kunnat ovat nyttemmin innostuneet hirsikouluista ja -päiväkodeista sisäilmaoirehtimisen räjähdettyä silmille. Kuka määritteli, ettei ikkunasta voi tuulettaa vaan ilmanvaihtoon tarvitaan sähkötoiminen kallis kone, jota kukaan ei osaa huoltaa? Kuka käski sisustaa 1950-luvun koulurakennusten halkokellareihin luokkatiloja, muttei samalla rakentanut salaojitusta ja kapillaarisorastusta sokkelin ympärille? Miksei kukaan vaivautunut korjaamaan viipymättä pallopelin tiimellyksessä rikkoutunutta ikkunaruutua, vaan katsellaan sadeveden valumista rakenteen uumeniin vuosikausia?
Arvoisat kuntapäättäjät ja viranhaltijat, olette paljon vartijoina. Arvostakaa julkista rakennusomaisuutta ja korjatkaa sitä järkevästi, niin yhteisiä varoja säästyy yllättävän paljon eri tarkoituksiin.
Salla Paakkunainen
Arkkitehti, Pälkäne
