Vaikka satakielen laulu soi ihanasti, se ei riitä. Tarvitaan myös särkynyt ääni rastaalta, jotta luomakunnan sinfonian sointi olisi täydellinen. Vielä ovat tuulet kaukana. Vaikka niiden äänet kuuluvat jo, kestää vielä pitkään ennen kuin ne ovat täällä. Jos edes tulevat.
Miksi pelätä myrskyä, jota ei ehkä edes tule? Tai jos tuleekin, joka voimallaan puhdistaa sen, mikä oli tomua täynnä. Ja jonka jälkeen päivä nousee, vesi tyyntyy, pilvet kaikkoavat, pouta palaa kirkkaampana kuin ennen. Miksi pelätä tulevaa, kun sen jälkeen edessäpäin on vielä paljon enemmän?
On pimeää, enkä näe suuntaa. Enkä tunne läsnäoloasi. Mutta silti sinä olet alimmaisena. Ylimmäisenä ympärillä. Silloinkin kun silmäni uupuvat näkemään, sinä olet valo, aamuni sarastus, päivieni hehku. Olet hiillos rakovalkealla, kuunsäteen heijastus aallokossa. Varjoni valkea viitta, jonka levität ylleni kuin telttakankaan. Turvaksi, suojaksi. Sinä olet valopilvien yllä ja odotat, että uskallan pois tästä pimeästä uudelle tielle.
Marja Mäkinen
Pälkäne
