Syyshartaus

”Lehti puusta variseepi, päivä yötä pakenee. Lintu pieni syksyn tieltä kesämaille rientelee.” Tätä laulua lauloin aikanaan kansakoulussa, kun syksy saapui.

Laulu kuvastaa hienosti luonnon tilaa syksyllä: lehdet putoavat puista, muuttolinnut lähtevät etelään ja 29.10. kesäaika myös virallisesti päättyy. Lehtikuusen neulaset peittävät (muistini mukaan) Pälkäneen pappilan pihatien?

Syksyllä sääoloissa tapahtuu myös suuria vaihteluita. Välillä on hyvin sateista ja kylmää, välillä taas lämpimiä kausia. Lämpötilojen vaihtelua on pakkasesta lämpimään.

 

Viime sunnuntain kirkkotekstien aiheena oli usko ja epäusko. Nekin vaihtelevat ja taistelevat toisiaan vastaan ihmiselämässä. Evankeliumi, Joh.9, kertoi asian sokeana syntyneen miehen ja fariseusten välisen keskustelun muodossa. Siinä Jeesukselta näkönsä saanut mies ihmettelee, miksi fariseukset eivät usko Jeesukseen, vaikka tämä tekee ihmeitä ja puhuu heille. Miksi he eivät kunnioita ja rakasta häntä Jumalan Poikana.

Fariseukset puolestaan torjuvat miehen kysymykset vetämällä häneltä ”maton alta”. Mies ei muka ymmärrä mitään, koska on sokeana syntynyt ja sen on aiheuttanut joku synti hänen perheessään. Miehellä ei siis ole oikeutta fariseusten uskon arvostelemiseen.

– Mitä pahaa minä olen tehnyt, että Jumala rankaisee minua tällä sairaudella, on yleistä ajattelua tänäkin päivänä. Ja kuitenkin Jeesus aikanaan totesi painavasti: Jumala ei rankaise meitä sairauksilla syntisyytemme tähden. Niillä on muu tehtävä ihmisen elämässä.

Johannes kuitenkin jatkaa keskustelun kuvaamista. Ratkaisevaa ei ole, missä asemassa keskustelijat ovat, vaan se, miten kumpikin osapuoli suhtautuu Jeesukseen. Uskon ja epäuskon taistelussa kohteena on Jeesuksen persoona.

 

Fariseukset tunsivat Mooseksen lain ja tiesivät noudattaneensa sitä hyvin. He uskoivat, että se riittää Jumalalle. He luottivat omiin ansioihinsa ja Jumalan yleiseen armollisuuteen.

Näin tekevät myös nykyajan fariseukset. Heitä ei ole vain meidän kirkossa käyvien joukossa, vaan kaikkialla siellä, missä sanotaan: tulen omalla uskollani autuaaksi. En tarvitse siihen kirkkoa. Olen elänyt niin hyvin, että minun kuuluu saada hyvä osa kuoleman jälkeen. Tämä on mielestäni mitä suurinta epäuskoa.

Suurta uskoa on sen sijaan sokean miehen toiminta. Hän iloitsee ensin vilpittömästi näöstään, jonka Jeesus oli hänelle lahjoittanut. – Voin yhtyä tähän iloon omalta kohdaltani. Minä olen saanut nähdä jo kaksikymmentä vuotta toisella silmälläni, vaikka se olisi voinut myös sokeutua kuten toiselle kävi. – Kohdattuaan henkilökohtaisesti Jeesuksen ja kuultuaan tämän kysymyksen: ”Uskotko sinä Jumalan Poikaan” hän vastaa kiertelemättä: uskon. Tämän selvemmin ei voi kukaan uskoaan tunnustaa.

Miehen esimerkki rohkaisee meitä tämän ajan ihmisiä. Kun jokapäiväisessä parannuksessa tutkimme itseämme Jumalan sanan valossa, pohja putoaa pois omilta ansioilta ja ”syntivelka” näkyy selvästi. Silloin ainoa turvamme on Jumalan rakkaus meitä syntisiä kohtaan. Se loistaa kuin syksyn aurinko Golgatalta. Siellä Jeesus sovitti syntimme. Usko Jeesukseen on kokonaan Jumalan vaikutusta ja sen perusteella me pelastumme.

Päivän virsi olkoon rukouksemme: ”Jos en voi katsettani sinuun nostaa ja lapsen lailla jäädä turviisi, saan katumuksen, tuskan alla pyytää: nyt minuun tartu, Vapahtajani.” Vk 289:3.

 

Jaakko Uronen

eläkerovasti

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?