Jeesus Nasaretilainen ja Jumalan Poika ei keskittänyt toimintaansa Jerusalemiin, juutalaisten uskonnolliseen pääkaupunkiin. Hän liikkui koko maanpäällisen elämänsä ajan paikkakunnilla, jotka eivät kuuluneet uskonnollisiin pyhiin paikkoihin tai olleet muutenkaan keskuspaikkoja sen ajan ihmisten elämässä. Hän hakeutui epämääräisten ihmisten luo, alueille, joissa tunnetusti ei keskitytty uskonnon harjoittamiseen, vaan joissa elettiin arkisesti ja uskottiin arkisesti.
Aikuisen Jeesuksen kotimaakunta oli pakanoiden Galilea. Jo hänen syntymästään saakka hänen ympärillään pyörivät tavalliset, syntiset ihmiset. Hänen seimensä äärelle eivät saapuneet vallanpitäjät tai uskonnolliset johtajat, vaan vaatimattomat työläiset ja ulkomaalaiset. Kaikki olivat sellaisia, jotka eivät täyttäneet ”kunnon hurskaan juutalaisen” mittaa ja olivat automaattisesti pakanoita, ”oikeasta” Jumalasta ja uskosta mitään tietämättömiä.
Jeesusta tämä ei häirinnyt. Hän meni ja asettui itselleen vieraan heimon keskelle, ei moittinut heitä heidän tietämättömyydestään tai elämätavastaan. Hän meni heitä lähelle ja kertoi, että Jumalan valtakunta, Jumala itse, oli tullut heidän luokseen. Pyytämättä, ilman vaatimuksia, lahjaksi. Tuo viesti merkitsi ja merkitsee sitä, että Jumala tietää ja tuntee meistä jokaisen. Hän tulee ja hän on jo jokaisen luona. Meidän ei tarvitse mennä minnekään, jotta voisimme kohdata Jumalan.
Jeesuksen ensimmäisen ihmeteko oli veden muuttaminen viiniksi, hääjuhlassa nautittavaksi juhlajuomaksi. Jeesukselle olivat ja ovat tärkeitä ihmisten arkiset huolet ja murheet. Arki ja pyhä eivät ole toistensa vastakohtia, vaan juuri arjessa kohdataan pyhä ja Jumala sekä hänen ihmeelliset tekonsa.
Auni Kaipia
Kappalainen
