Kirjoitan tätä rippikoululeirillä Seitsyessä. Iltalaulu on laulettu ja yövahdit saapuneet. Leiri on hiljentymässä lepoon. Päivä sisälsi monenlaisia tapauksia ja käänteitä. Mutta lopulta päädyttiin selvästi plussalle. Isospalaverissa löysimme monia ilon ja kiitoksen aiheita, jopa ihmettelyn aiheita.
Ripari on kuin elämä pienoiskoossa. Koskaan ei voi tietää, millaisia yllätyksiä tulee eteen. Myös positiivisia yllätyksiä. Tähän mennessä leirillä on pohdittu, mitä tarkoittaa että ihminen on Jumalan kuva. On puhuttu rukouksesta ja käskyjen merkityksestä. Huomenna pohdimme elämän valintoja.
Kaikkien näiden aiheiden kautta me etsimme oman elämän tarkoitusta. Myös me aikuiset ohjaajat pääsemme mukaan tähän prosessiin. Aikaisemmista kokemuksista on paljon hyötyä. Mutta silti me ohjaajatkin opimme jotain uutta, tai näemme uudella tavalla. Täällä oppii, että kaikkeen ei ole selviä vastauksia eikä yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua. Täällä oppii hyviä kysymyksiä. Täällä joutuu haastetuksi. Vain sitä kautta tapahtuu kasvua.
Tänään olen pohtinut sitä, miten lähellä toisiaan voivat olla ärtymys ja ilo, pettymys ja tyytyväisyys. Miten pienet asiat ja oivallukset voivat kääntää suupielet ylöspäin. Usko voi tuoda elämään iloa ja tyytyväisyyttä – mutta ei takaa sitä. Usko voi auttaa ymmärtämään monien asioiden tarkoitusta ja merkitystä – mutta se ei ole oikotie onneen. Onnellisuus ja tyytyväisyys riippuvat kai eniten siitä, missä valossa näkee oman elämänsä. Ja siitä, että löytää paikkansa ja tietää missä oman elämän turva on.
Vaikeiden asioiden kautta voi myös löytää jotakin arvokasta. Jotakin, josta muuten ei tietäisi mitään. Kaikkea tällaista pohdin täällä – kristillisen uskon ja kristittynä elämisen ”laboratoriossa”.
Kiitos kun saan tässä olla, kiitos kun saan levähtää. Kiitos kun saan voimaa jolla opetella elämää. Huomisesta emme tiedä. Esirippu eteen jää. Minne aikonetkin viedä, tänään tahdon ylistää. (Laulun sanat Anna-Mari Kaskinen)
Janne Vesto
Luopioisten pappi
