Kiusaaminen on ollut jo pitkään pinnalla. Siitä puhutaan kouluissa ja kodeissa. Julkinen sana kertoo esimerkkejä ja vaatii toimenpiteitä kiusaamiseen puuttumiseksi. Mistä siinä oikein on kysymys? Yleensäkään ei kai oikein sallita kovin suurta poikkeavuutta muun ryhmän tavoista tai pukeutumisesta, se voi aiheuttaa joutumisen muiden silmätikuksi. Taikka joku heikkoitsetuntoinen alkaa omaa profiiliaan nostaakseen kiusata fyysisesti heikompiaan tai syrjään vetäytyvää. Minuakin kiusattiin kansakoulussa, kun minulla oli värikkäämpi pusero kuin muilla. Naurettiin, että sillä on ”likkojen vaatteet”. Kun oli muutama värikäs raita!
Kotona meitä oli kolme poikaa ja pikkusisko. Me pojat teimme kerran noin 3–4 vuotiaan sisaremme ympärille kävyistä piirin ja selitimme, ettei hän saa astua käpyjen yli, hänen oli pysyttävä renkaan sisällä. Joku aikuinen kulki ohitsemme ja kielsi kiusaamasta. Siitä ymmärsimme, että kiusaaminen on jotakin, mitä ei saa tehdä, vaikka me vain vähän huvittelimme. Ymmärtämättä, että käytimme jonkinlaista valtaa heikompaa kohtaan. Monessa kiusaamistapauksessa onkin kyse ymmärtämättömyydestä. Kun keskustelin äskettäin sisareni kanssa kiusaamisesta, ja muistin vain tuon käpypiirin, hän kertoi meidän veljien kiusanneen muutenkin, ja kertoi joitakin esimerkkejä. Nyt ymmärrän, että ne tekoset, joita me pojat olimme pitäneet vain kepposina, hauskoina piloina, olivatkin satuttaneet niiden kohdetta. Kun koulussa kiusataan, kaikkien aikuisten, niin vanhempien kuin opettajienkin, olisi muistettava, ettei mikään sellainen kuin ”no pojat nyt ovat poikia” saa kelvata syyksi. Kiusaajien on itsensä ymmärrettävä, ettei heikompaa tai muuten suojatonta saa kiusata, että se on väärin, kerta kaikkiaan kiellettyä.
Sekin, että kiusattua autetaan, voi jäädä hänen mieleensä pitkäksi aikaa. Kun olin Tampereella yhteiskoulussa silloisen keskikoulun viimeisellä luokalla, huomasin, että yhtä alaluokkalaista pikkupoikaa hänen omat luokkatoverinsa kiusasivat vain siksi, kun hänellä oli muutamaa numeroa liian suuri lippalakki. Menin paikalle ja sanoin: lopettakaa Aapolle nauraminen, tai minä annan teille kaikille selkään. Se kiusaaminen loppui siihen. Itse olin autuaasti unohtanut koko asian, mutta kun 30 vuotta myöhemmin sattumalta tapasin tämän Aapon, hän muisti tapahtuneen ja kiitti siitä. Niin syviä jälkiä kiusaaminen tai auttaminen voi jättää lapsen mieleen.
Raamatussamme Matteuksen evankeliumisssa neuvotaan näin: ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen olette tehneet minulle.” Monessa uskonnossa, myös kristinuskossa, tunnetaan niin sanottu kultainen sääntö. Sen mukaan ei pidä tehdä toiselle sellaista, mitä ei haluasi itselleenkään tehtävän. Tämä oppi olisi aina muistettava.
Paul Tiililä
