”Pelillisesti minulla ei ole ehkä oikein mitään annettavaa” – roolinsa ymmärtävä kokenut pelaaja voi olla joukkueelle arvokas apu, vaikka jalka ei nouse entiseen malliin

Jossain kohtaa aika ja nuoremmat pelikaverit juoksivat Jussi Hietarannan kiinni – mutta hän näki mielekkäämpänä antaa KU-68:lle kaikkensa aiempaa pienemmässä roolissa kentällä kuin jättäytyä sivuun vain siksi, ettei voi enää pelata ykkössentterinä.

– Se on vain tosiasioiden tunnustamista. 20 vuotta sitten minä olin siinä maalintekijän roolissa, nykyisin pelillinen antini joukkueelle on lähes olematonta. Kun pelaamme noususta kakkosdivisioonaan, niin pitää ymmärtää, että emme voi antaa tasoitusta muille – ja siksi parhaat pelaavat, hän selittää.

Hietaranta on silti tärkeä osa joukkuetta siinä missä tähtipuolustajat tai virtuoosihyökkääjät. Hän on niitä, jotka sytyttävät muut antamaan kaikkensa. Hän on se, joka uskaltaa ottaa aikalisän sarjajumbon karatessa kahden maalin johtoon ja todeta, että näin ei voida jatkaa. Lisäksi hänestä on syystä tai toisesta muodostunut tietynlainen isähahmo, jolle muut pelaajat voivat avautua, jos jokin asia painaa.

Ennen kaikkea joukkuekaverit pitävät arvossa sitä, että Hietaranta ymmärtää oman roolinsa.

Kun kutsu käy, joukkueen nestori hyppää kentälle hoitamaan milloin minkäkin roolin. Hän ei kuitenkaan vaadi päästä kentälle siksi, että on joukkueen pitkäaikaisin pelaaja tai tehnyt arvokasta työtä joukkueen eteen kaukalon ulkopuolella.

– Kokeneen pelaajan vahvuus joukkueelle on sekin, että varmistaa hommien toimivan ja pitää yhteisön elossa. Edustusjoukkueen toiminta olisi loppunut jo moneen kertaan, jos en olisi lähtenyt kokoamaan porukkaa jalkeille, Hietaranta arvelee.

Jussi Hietarannan mukaan nykysalibandyssa on enemmän roolitusta ja taktiikkaa kuin pari vuosikymmentä sitten, jolloin ”kaikki kuljettivat palloa ja katsottiin, kuka saa sohittua pallon maaliin”. Hietarannalle tärkeintä salibandyssa on yhteisöllisyys.

Äänessä ei ole kuitenkaan tippaakaan omahyväisyyttä – vain tyytyväisyyttä siitä, että kyseinen ratkaisu tuli aikoinaan tehtyä ja kilpasalibandy voi edelleen Kangasalla hyvin.

– Kotiväen puolesta minulle on sanottu jo niin monta kertaa, että mitä sinä siellä jaksat roikkua. Ja olenhan minä monta kertaa miettinyt lopettamista, mutta tässä on niin paljon sosiaalista puolta mukana. Olen saanut uusia kavereita, joiden kanssa on tehty paljon muutakin kuin pelattu sählyä.

 

Ennen ei ollut paremmin

Parinkymmenen vuoden salibandyhistoriaan mahtuu melkoinen evoluutio.

Kun KU-68:n edustusjoukkue kokoontui ensimmäisiin kilpapeleihin tähtääviin harjoituksiinsa vuonna 1999 nimellä Kangasalan Kikkailijat, ei ammattikoululla ollut laitoja tai maalivahdilla kunnon suojuksia. Lajille vihkiytyneitä valmentajia ei ollut, pöytäkirjat lähetettiin liittoon paperilla ja alasarjajoukkueen ylivoimakuvion harjoittelemiselle lähinnä naureskeltiin.

Pelaajien taitotaso ja pelin vauhti ovat kasvaneet hurjasti ajasta, jolloin Kangasalla aloiteltiin salibandyn pelaamista. Vaikka oma nopeus nykyisin ehkä kalpenee nuorempien vauhdille, tietää Hietaranta niksit, joilla paikata puutteitaan.

– Oikeastaan muulla ei pärjää kuin oikealla asenteella ja älyllä, joka syntyy monipuolisesta eri taitojen yhdistelmästä. Iso pielessä oleva asia onkin mielestäni se, että lapset yhä nuorempana ajetaan valitsemaan yksi laji, johon satsataan.

Sitten, kun Hietaranta joidenkin vuosien kuluttua täyttää 40 vuotta, hän aikoo tehdä päätöksen, lopettaako vai jatkaako pelaamista vielä kymmenen vuotta. Toistaiseksi ei ole kiire lopetella – intohimoa salibandyyn on edelleen, vaikka käytösrangaistuksia kertyykin hieman harvempaan tahtiin kuin aiemmin. Lisäksi muitakin yhtä kokeneita pelaajia tulee edelleen säännöllisesti vastaan turnauksissa, ja joukkue on hyvissä asemissa sarjanousua ajatellen.

Pitkäaikaisena haaveena on saada kokea edes yksi kakkosdivisioonaottelu rakkaaksi muodostuneen kangasalalaisseuran väreissä.

Hietaranta sanoo, että kokeneimpien pelaajien varaan ei voi rakentaa pitkän aikavälin menestymissuunnitelmia. Niinpä hän tietää itsekin, että jos ja kun KU-68 pelaa himoitussa kakkosdivisioonassa, hän ei ole viilettämässä ykköskentässä pelejä ratkomassa. Eikä sillä totta puhuen ole merkitystäkään.

– Mitä vanhemmaksi tulee, niin… Ovathan pelit edelleen hauskoja ja tärkeitäkin, mutta ei se ykköskentässä pelaaminen ole se maailman tärkein asia vaan se, että lapset menevät hyvillä mielin nukkumaan.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?