Kirjoitan tätä Kathmandussa, Nepalissa. Mutta kun lehti ilmestyy, olen itsekin Suomessa. Tasan 90 vuotta sitten, 6.2., äitini syntyi Etelä-Pohjanmaalla, Kauhajoen Luomankylässä vähävaraisen pienviljelijäperheen kymmenentenä lapsena. Isoveljistä kaksi tosin ehti kuolla hyvin nuorina ennen kuin perheen kuopus näki päivänvalon. Nyt äitini on ainoana elossa sisarussarjastaan. Viimeisin, viisi vuotta vanhempi isosisko kuoli muutama kuukausi sitten. Vajaa kolme viikkoa sitten ensiparkaisunsa päästi tyttärentytär, toinen lapsenlapsemme. Näitä elämän ääripäitä tulemme hetkeksi ihmettelemään talviseen Suomeen ennen kuin taas palaamme omalle työsarallemme Nepaliin.
Äitini ja tyttärentyttäreni väliin mahdumme minä ja tyttäreni, kaksi sukupolvea. Mietin, miten erilaiseen Suomeen äitini syntyi kuin tyttärentyttärentytär lähes 90 vuotta myöhemmin. Paljon on tapahtunut hyvää, mutta jotain olemme myös kadottaneet. Aikaa ei voi pysäyttää, maailma ympärillämme muuttuu. Ihminen sopeutuu muutoksiin, toinen innolla, toinen ehkä vastaan hangoitellen. Sopeutuu kuitenkin.
Nepalissa maailmojen murros on ollut vielä nopeampi. Paljon siitä, mikä meillä tapahtui neljän sukupolven aikana, on täällä tapahtumassa kahdessa. Monien tämän päivän äitien ja isien lapsuus muistutti jotenkin sitä 1920-luvun lopun suomalaista maaseutua, johon äitini syntyi. Heidän lastensa maailma on täysin toisenlainen – ainakin niiden, jotka meneillään olevassa suuressa muuttoaallossa ovat muuttaneet kaupunkiin ja tulevat edes välttävästi toimeen. Ja kyllä syrjäisissäkin kylissä puhelimet ja internet toimivat, ainakin jollain lailla, vaikka elämän olosuhteet muuten eivät olisi suuresti muuttuneet. Maailmasta on ainakin tullut pienempi.
Sunnuntaina Suomen kirkoissa on vietetty kynttilänpäivää. Pyhän tekstit kertovat Jumalan kirkkaudesta, joka Kristuksessa tuli maailmaan – pienen lapsen hahmossa. Mutta samalla ne kertovat ajan kulusta ja sukupolvien kohtaamisesta. Vanha Simeon Jerusalemin temppelissä saa iän jo sumentamilla silmillään katsella taivaallista kirkkautta, jonka hän Jumalan antaman ilmoituksen voimasta näkee pienessä Jeesus-lapsessa. Hän saa pitää käsivarsillaan Lasta, jonka tietää olevan se luvattu Messias, jota hän ja hänen kansansa ovat kauan odottaneet. Evankeliumi jatkaa kertomalla Hannasta, naisprofeetasta, joka lienee ollut Simeonin ikätovereita tai kenties häntäkin vanhempi. Hannakin oli vuosikymmeniä odottanut päivää, jolloin saisi nähdä Jumalan lähettämän Pelastajan. Simeonin ylistysvirren sanat tulkitsivat varmasti myös Hannan sydämen kiitoksen: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi.”
Omat sukupolvien kohtaamisemme eivät kanna samanlaista maailmanhistoriaa mullistavaa merkityssisältöä kuin Simeonin ja Hannan kohtaaminen Jeesus-vauvan kanssa. Silti jotain pyhää on myös siinä, että saamme itse liittyä sukupolvien ketjuun, nähdä aikojen muuttuvan ja olla osallisina kaikessa siinä ihmeellisessä, hämmentävässä ja haastavassa, mitä elämäksi kutsutaan. Ja samalla aikain vaihtuessa meitä kannattelee luottamus siihen, että on myös jotain pysyvää. ”Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti” (Hepr 13:8). Vanha Simeon tiesi sen kannatellessaan käsivarsillaan vain reilun viikon ikäistä Jeesus-vauvaa. Hän näki kauemmaksi, ohi ajan ja aikain muutoksen. Hän näki sen, mikä on pysyvää. Sukupolvesta toiseen ja iankaikkisesti.
Elina Lind
Elina Lind on miehensä Juhan kanssa Nepalissa Suomen Lähetysseuran lähettäminä. Lindit ovat Pälkäneen seurakunnan) nimikkolähettejä. Elina Lind on ollut kesäpälkäneläinen lähes koko ikänsä.
