Kaunis aurinkoinen ja lämmin kesä on vaihtunut tuuliseen sateiseen ja yhä pimenevään syksyyn. Nurisemme toisillemme, että taas se kesä meni, mutta mitä me sitten maaliskuussa odottaisimme, ellei tämä ikävämpi aika olisi välissä. Vuodenaikojen vaihteluhan se juuri tekee tähän pohjolan luontoon sen erilaisuuden. Tämä aika rauhoittaa meitä ajattelemaan, mitä menetyksiä läheisten lopullinen lähteminen luotamme meille merkitsee. Pyhäinpäivä on muistelemisen aikaa.
Nuorena Tampereella asuessani toimin oppaana ja vein vierailijoita usein tuomiokirkkoon. Se sai kävijät kiinnostumaan Hugo Simbergin Freskoista ja minuunkin ne tekivät vaikutuksen. Hän ei maalauksiaan selitellyt, mutta niistä on paljon tulkintoja. Alttariseinällä oleva Kuoleman puutarha kuvaa, miten kuolema vaalii elämää, hoitaen hellästi kukkasia. Ehkä taiteilija halusi sanoa, että elämä ja kuolema liittyvät toisiinsa.
Tunnetuin maalaus on Haavoittunut enkeli. Ehkä pojat ovat vahingoittaneet jotakin elollista. Omatunto on sitten soimannut heitä siitä ja he kokivat enkelin loukkaantuneen heille ja nyt pelastavat tilanteen viemällä enkelin hellään hoitoon. Ajatuksia herättää myös lehterien molemmin puolin orjantappuraköynnöstä kantavat pojat, joita on yhteensä kaksitoista. He kaikki kantavat elämänsä taakkaa eri tavoin kohti alttaritaulua, jossa ylösnousevat vainajat kulkevat kohti autuaitten saattoa. Sivuikkunasta tuleva valo vielä tehostaa kuvan vaikutusta. Eräs pojista kantaa köynnöstään pystypäin selkä suorana katse eteen. Toinen kantaa omalta osaltaan, mutta ei jaksa auttaa takana tulevaa, joku poimii vielä pudonneen kukkasenkin takaisin mukaan. Yhtä on pistänyt piikki sormeen ja siinä hän sen kivun kanssa tuskailee. Joku vetää taakkaansa maata laahaten, vaikka kaveri vähän yrittää auttaakin. Alttaritaulu on Magnus Enckellin työtä.
Kiistanalaisin on aina ollut kupolissa korkeimmalla kohdalla oleva maalaus käärme, jolla on omena suussa. Sehän on mielletty synnin symboliksi, eikä kuulu kirkkoon. Muistan näitä arveluita ajalta, jolloin itse olin siellä ja muun muassa silloinen piispa Elis Gulin olisi sen sieltä pudottanut, mutta siellä se edelleen on eikä siitä enää juuri puhuta. Ajatellaanhan siitä niinkin, ettei kirkkokaan ole siitä vapaa. Sitä tehdään kirkon seinien molemmin puolin ajatuksin, sanoin ja töin.
Tänäkin vuonna moni on menettänyt läheisensä ja nyt on lähes kriisissä eikä elämä tahdo normalisoitua, etenkin kun tämä pimeys ja luonnon ankeus vielä masentaa. Toimin parhaillaankin erään vanhan miehen tukihenkilönä. Hän on hiljattain jäänyt yksin pitkästä parisuhteesta ja ote elämään on hiipunut. Kuljen hänen kanssaan heidän nuoruutensa rakkaille paikoille ja hän herää kertomaan muistojaan alueelta ja minun tehtäväni on kuunnella hänen muistojaan elämän tärkeistä kesäisistä illoista aikana, jolloin koko elämä oli täynnä toiveita ja unelmia. Vähitellen hänen elämänhalunsa alkaa palata. Hitaasti suurikin suru helpottaa, kunhan hän vain saa puhua ja joku häntä aidosti kuuntelee, tyrkyttämättä neuvojaan, eikä hokemalla, että lopeta jo tuo itkeminen, nyt on aika ryhdistäytyä. Ajan kuluessa suru alkaa menettää ahdistavaa otettaan ja tilalle tulevat kaikkein ihanimmat yhdessä eletyt hetket. Muistot, joiden varassa elämän jatkuminen on paljon helpompaa.
Kohta tulee aika sytyttää kynttilä heille, jotka yhä elävät muistoissamme.
Kosti Tuominen
