Hyvää pyhäinpäivän, isänpäivän, ja tuomiosunnuntain välistä aikaa kaikille lehden lukijoille. Minun isäni kuolemasta tuli syksyllä kuluneeksi 30 vuotta. Hän ei jaksanut elää, vaan päätti päivänsä oman käden kautta.
Valitettavasti monet suomalaiset päätyvät tänäkin päivänä tähän epätoivoiseen ratkaisuun tai sen yritykseen. En voi tuomita heitä. Me emme ole toistemme tuomareita. Hän, joka on elämän meille antanut, tuomitsee – Herramme Kristus. Isän veljistä Eino kuoli talvisodassa 1939 ja Leo jatkosodassa 1944. Isäni isä Aatu kuoli sotien välissä 1943. Nämä kaikki vaikuttavat omalta osaltaan jälkipolviin, niin isääni kuin minuun, hänen poikaansa.
En suinkaan kirjoita näitä asioita masentaakseni itseäni ja kenties teitäkin. Jokaisella meistä on huolia riittämiin. Kirjoitan siksi, että uskon että elämällämme on tarkoitus ja voimme iloita siitä vaikeuksista huolimatta. Uskoa huomiseen, vaikka emme aina ymmärrä, miksi elämässä käy niin kuin käy, ja tapahtuu sitä, mitä emme ymmärrä. Käsitykseni mukaan jokainen päivä on lahjaa Jumalalta ja siksi meidän tulisi antaa kiitos ja kunnia siitä Hänelle.
Jeesuksessa, Kristuksessa meidät on sovitettu Jumalan kanssa. Siinä on tarvittu uhri, joka kattaa koko maailman synnit. Maamme vapaus on vaatinut monen kansalaisen hengen. Uhrikuolema on suurin uhri, mitä toinen ihminen voi antaa toisen hyväksi. Kun Jumala on antanut oman poikaansa uhriksi edestämme, eikö meidän tulisi olla kiitollisia. Mutta se ei loppunut siihen. Ylösnousemuksellaan Hän voitti kuoleman ja avasi meille tien vapauteen ja kuoleman taakse iäiseen elämään. Siinä suurin toivomme, ilomme syy ja aihe. Minä en ainakaan tiedä mitään sen suurempaa syytä elää ja luottaa Hänen hyvään johdatukseensa.
Iloa elämäänne toivoen elämän oppipoika,
Seppo Lahtinen Pälkäne
