Karsikko oli yleensä yksittäinen puu tai metsä, jossa oli merkintöjä kuolleista henkilöistä. Puussa oli merkintöjä, jotka kertoivat henkilön syntymän ja kuolinajan. Usein nämä puut sijaitsivat tien varrella tai asutuksen ja kalmiston tuntumassa.
Karsikoiden tarkoituksena oli kertoa vainajalle tai paremminkin vainajan sielulle, että hän on kuollut eikä enää olisi asiaa ihmisten asumuksiin kummittelemaan. Tavallisesti puun kuoreen tehtiin kirveellä pilkka. Siitä syntyi kuin taulu, johon merkittiin vainajan nimi tai puumerkki sekä syntymä- ja kuolinaika.
Karsikoksi valittiin yleensä iso puu, useimmiten se oli kuusi tai mänty. Karsikko tarkoittaa siis sananmukaisesti sitä, että puuta karsittiin. Joskus puusta jäi karsimatta vain latvaosa, mutta tavallisimmin puusta poistettiin esim. vain kuolleet oksat. Karsikoita tehtiin vanhemmille ihmisille ja isäntäväelle. Ihmisen kuollessa puusta hakattiin tuore oksa ja sen alle uhrattiin.
Uskomusten mukaan ihminen ei kuollessaan muuttunut vain tomuläjäksi vaan siihen jäi eräänlainen haltija. Tämä henki pystyi vielä näkemään ja kuulemaan ja sitä pidettiin yliluonnollisena, jota kammoksuttiin ja sen kuviteltiin ikävöivän entiseen kotiinsa ja pystyvän jopa viemään mukanaan eläviä ihmisiä. Karsikkopuilla vainajille haluttiin kertoa, että elämä on loppunut.
Aikoinaan kirkko suhtautui karsikkoihin ja erilaisiin ”pitämyspuihin” pakanallisina toimintoina ja pyrki hävittämään puita pappien toimesta. Kirkko tunsi uhkana kaikenlaisen luonnonpalvonnan, olivat ne sitten pyhiä puita, pyhiä lehtoja tai muita luonnon palvontakohteita. Jo vuonna 1229 Paavi Gregorius IX ja Suomen kirkolle kehotuksen ja oikeuden ottaa haltuunsa pakanalliset luonnon pyhätöt. Siitä lähtien läpi vuosisatojen on kirkko käynyt taistelua näitä pyhiä paikkoja vastaan. Pyhiä lehtoja on kaadettu, vainajien muistopuut hävitetty, jotta nämä perkeleen teot ja toimet saadaan kansasta kitketyksi.
Kaikista uhkailuista huolimatta luonnonpalvonta säilyi kansan keskuudessa sitkeästi ja pitkään. Papiston yrityksistä huolimatta kukaan ei halunnut lähteä pyhiä puita kaatamaan. Jos sellaisen kaatoi, saattoi kaataja joutua suureen vaaraan. 1700-luvulla kappalainen Simon Labbart hakkautti pyhät puut Kuhmoisten Papinsaaresta. Tiedossani ei ole, miten kappalaisen kävi.
Karsikkopuita meillä oli etupäässä Karjalassa ja Savossa. Muuallakin oli puita, joita pidettiin pyhinä ja joita vaalittiin. Puiden juurelle vietiin uhrilahjoja ja puita saatettiin koristella nauhoilla. Yleensä uskottiin vankasti, että näiden pitämyspuiden kaataminen aiheuttaisi sairautta tai muuta vakavaa. Puiden lisäksi oli pyhiä kiviä, jotka usein olivat isoja siirtolohkareita. Maanhaltijat ja maahiset asuivat kivien alla. Isojen kivien lisäksi oli ns. kuppikiviä, joihin vietiin maahisille ja muille haltijoille ruokaa ja juomaa. Pienet kolot, niin sanotut kupit, olivat ihmisten tekemiä. Vanajalla Hämeenlinnan lähellä on 59-kuppinen uhrikivi. Pälkäneeltä on tiedossa ainakin Äimälän ja Laitikkalan uhrikivet.
Ihmiset olivat hyvin pitkään kiinni vanhoissa tavoissaan ja uskomuksissaan. Vasta 1800-luvun aikana uhripuut, karsikot, pyhät lehdot ja taiantekopaikat saivat väistyä. Jäljelle jäi muutamia harvoja kohteita, jotka nyt ovat pääosin muinaismuistoina rauhoitettuja.
Uhripuut ja pyhät lehdot yhdistivät ihmisiä pitkään henkiseen perintöön. Kirkko piti tällaisia toimia vaarallisina ja pakanallisina. Uhripuut hakattiin alas ja samalla katkaistiin ihmisten ikiaikainen suhde ja yhteys pitkään jatkuneeseen kansanuskoon ja henkisyyteen.
Nyt asioita voidaan tarkastella rauhallisemmin ja yrittää uudestaan pohtia ja tutkia vanhojen uskomusten perintöä. Ennen ihmiset arvostivat vanhoja puita. Niitä säilytettiin ja vaalittiin muuallakin kuin pihoilla. Sata vuotta on humahtanut ja metsien ilme muuttunut. Nyt on ehkä vähän näkyvissä, että erilaisia vanhoja puuyksilöitä aletaan taas arvostaa.
