Ponsantien varressa Kangasalla seisoo surullinen, sieluton rakennus. Kautialan koulun pihalla eivät enää kaiu koululaisten iloiset leikin äänet ja kyläyhdistyksen hankkima uudenkarhea leikkiteline ammottaa tyhjyyttään. Käyttökelpoinen koulurakennus odottaa tuomiotaan.
Kautialassa roikuttiin löysässä hirressä pitkään. Monien vuosien tappelun jälkeen koululta löydettiin väärien korjaustoimien aiheuttama kosteusvaurio ja kunta sai laitettua lapun luukulle viime keväänä. Koulun lopettamisesta jäi paha maku. Kylälle ei annettu todellista mahdollisuutta. Vaikka itse perustimme vesiosuuskunnan ja vedimme kuituverkon, kunnasta ei lähdetty mukaan kehittämiseen. Kyläkaavoitus ei edennyt, eikä rakentamiseen annettu mahdollisuutta. Kuka muuttaisi kylään, jota ollaan lopettamassa?
Koulu oli kylän sydän ja mahdollisuus. Kautiala oli paikka, jonka kyläkoulukahviloissa ja lukuisissa tapahtumissa tultiin tutuiksi. Kylän raitilla sitten nostettiin kaikille kättä ja tiedettiin, kuka on kuka. Tapahtumia oli niin paljon, ettei kaikissa ehtinyt edes käydä.
Pienten yksikköjen alasajoa on perusteltu sillä, että suuremmat yksiköt tarjoavat enemmän mahdollisuuksia ja esimerkiksi valinnaisaineita. Kokemus on nyt näyttänyt, ettei iso yksikkö tuo mitään sellaista, mitä pieni koulu ei tarjonnut. Pienessä koulussa oltiin ketteriä ja opettaja kohdattiin kävelemällä sisään ja puhumalla asiat selväksi. Koulun ja kodin tiivistä yhteistyötä on iso ikävä. Rehtori saattoi esimerkiksi ottaa yhteyttä ja ehdottaa kerhon pitämistä tai toivoa ohjelmaa juhlaan. Tottahan toki, oman lähiympäristönsä eteen oli aina valmis työskentelemään. Ehdotuksia oli mahdollista antaa myös koulun suuntaan, ja asiat hoituivat. Vain taivas oli rajana. Yhdessä tekemisen meininki oli uskomaton. Opin kyläläisten kanssa toimiessa, mitä yhteistyö on parhaimmillaan ja miten paljon yhdessä saa aikaan.
Lapset kantavat Kautialan oppeja onneksi vielä pitkään. Kun pienet puutteet, kuten äänentoiston puuttuminen, käännettiin vahvuuksiksi, koululaiset oppivat käyttämään ääntään ja oppilaiden äänet kuuluvat vielä tulevienkin opinahjojen juhlien viimeisille penkkiriveille. Kyläkoulukahviloiden esiintymis- ja kassakokemus auttavat, kun nuoret siirtyvät työelämään. Turvallinen ympäristö antoi hyvät eväät elämään.
Meillä maalla asioille on totuttu tekemään jotain eikä pienestä hätkähdetä. On jäädytetty oma luistelukenttä koululle, järjestetty toimintaa, kun sitä on tarvittu ja painetaan täällä pimeässä tyytyväisinä otsalamput päässä. Oman koulun lopettaminen oli turruttava kokemus ja sai olon tyhjäksi.
Täällä on kuitenkin edelleen elämää. Ja elämä on ihmeellistä. Vaikka maan päällystäisi asfaltilla ja raivaisi kaiken vihreän, pian asfaltin raosta nousee kukka. Tätä kylää ei ole vielä(kään) nujerrettu. Vaikka menetimme kaksi elämäntyönsä Kautialassa tehnyttä opettajaa ja koulu on nyt tyhjä kuori, haaveilemme, että Kautiala vielä nousisi ja saisi sielun. Nyt puuhaamme omaan kouluumme monipalvelukeskusta, jossa koko kylä voisi kohdata.
Nina-Carita Säpyskä
Kirjoittaja on seurannut Kautialan elämää kyläläisenä, vanhempana, valtuutettuna sekä lautakuntalaisena.
