Kun vietin joulua vanhempieni luona, katsoin pitkästä aikaa kunnolla vanhoja valokuvia. Mieleen palasivat niin musiikkileikkikoulun kuin päiväkodinkin parhaat hetket ja hauskimmat persoonat. Sain huomata, että muistan asioita ja tapahtumia jo siitä asti, kun olen ollut vain muutaman vuoden ikäinen.
Erikoisemmalta tuntui katsoa kuvia, jotka on otettu aikana, josta en muista mitään. Vaikka ihmisen elinkaaren biologia on toki tuttua, tuntuu jotenkin kummalliselta ajatella, että itsekin on oikeasti joskus ollut pieni ja kaikessa apua tarvitseva.
Työni kautta kohtaan paljon vauvoja, jotka kastan. Tunnen itseni etuoikeutetuksi siinä, että pääsen osaksi pienen ihmisen elämän ensimmäisiä kuukausia ja tärkeää päivää. Saan myös nähdä sen vanhempien riemun ja toisaalta hämmennyksen, jonka pieni ihminen usein aiheuttaa. Samalla tavoin kuin perheen uusi pieni ihminen, myös kaste, tuntuu aiheuttavan hämmennystä. Kuulee vaikkapa sanottavan, että “kyllä se lapsi nimen saa ilman pappiakin” tai ”mutta kun ei me jaksettaisi mitään isoa juhlaa järjestää”. Kaste ei kuitenkaan ole pelkkä nimenantojuhla tai vaadi suuria juhlia.
Kasteessa Jeesus Kristus kutsuu ihmisen nimeltä omakseen, seurakunnan jäseneksi ja Jumalan lapseksi. Menneenä sunnuntaina kirkkovuodenkin aiheena oli kaste. Kirkossa luettiin tekstejä kasteesta ja sen merkityksestä.
Kaiken tämän valokuvanostalgian ja pohdinnan keskellä en voi olla ajattelematta, että on suuri lahja, että meidän ihmisten ei tarvitse pärjätä yksin. Niin avuttomina vauvoina kuin aikuisinakin tarvitsemme ympärillemme muita ihmisiä – sellaisia, jotka pitävät meistä huolta, niin kuin rakastavat vanhemmat. Ihmiset eivät kuitenkaan aina jaksa ja pysty kaikkeen, mutta myös kaikkivaltias Jumala kutsuu kasteelle ja perheeseensä meistä aivan jokaisen – niin vastasyntyneen kuin jo aikuiseksi ehtineen.
Petra Harju
vs. nuorisopappi, seurakuntapastori
Kangasalan seurakunta
