Merkillinen ajankohta marraskuusta maaliskuuhun. Vettä sataa lotisi koko syksyn ja synkeä kaamos vallitsi yötä päivää. Koko tuo aika odoteltiin talven saapumista tai edes hiukan lunta, joka olisi hiukan lieventänyt tätä pimeyttä. Mutta pääsiäiseen päästessä viimeisetkin alkoivat uskoa, ettei tänä vuonna talvea tule. Onneksi kuitenkin aurinko on tehtäviensä tasalla ja on alkanut pidentää valoisaa enemmän vuorokaudesta aina juhannukseen asti. Maaliskuun 13 päivää odotettiin juhlittavaksi talvisodan päättymisen 80-vuotisjuhlana. Se on lähes ihmisikä, mutta kuitenkin meitä silloin eläneitä on vielä elämässä ja niille tämä päivä olisi ollut juhlan arvoinen, mutta tuo ”kiinailmiö” viruksineen sekoitti kaiken, ja yhä olemme samassa mylläkässä. Ei voitu sitä yhteisesti juhlia vaikka ”pienet kukkivat kummut nuo kalmistojen” kertovat että 23 Sahalahden pienen pitäjän miestä oli kaatunut maansa ja kotikyliensä puolesta.
Ensimmäinen heistä oli enoni Martti Laakso. Suru oli suuri ja kosketti jokaista pitäjäläistä vanhimmasta nuorimpaan. Siinä ”lepäävät Sankarit Suomussalmen, Summan, Raatteen ja Kollaanjoen”. Surijoita olivat puoliso, lapset, äiti, isä, sisaret, veljet, isovanhemmat ja mahdollisesti vävyt. Tuo aika kosketti pitäjän jokaista taloutta. Vaikka puhunkin Sahalahdesta, niin samat vaiheet koettiin tämänkin lehden levikkialueen joka ainoassa asumuksessa. On surullista, ettei juhlia voitu järjestää. Seppeleet tietenkin laskettiin, kullekin patsaalle vain parin henkilön toimesta. Tämä oli kunnianosoitus paitsi kaatuneille, myös niille harvoille talvisodan veteraaneille, jotka vielä ovat keskuudessamme ja olisivat voineet osallistua muisteluihin ehkä viimeistä kertaa.
Käyty sota oli yhdistänyt kansan ja välirauhan aikana kovalla innostuksella käveltiin Ruotsi kumoon maaottelumarssilla keväällä 1941, ja minullakin on tuo kaunis kuparinen merkki, jonka sai suoritettuaan tuon 10 kilometrin marssin. En tietenkään ollut marssimassa, mutta tien varressa katselin. Nyt vanhemmat muistelevat niitä aikoja ja monet nuoremmat vähättelevät vertaamalla nykyajan ahdinkoon, kun ei pääse vapaasti riehumaan joka paikassa yötä päivää ja ahdistumalla siitä, että täytyy olla paljon kotona.
Vanhat muistelevat, että ennen talvisotaa parikymmentä vuotta aikaisemmin oli oltu vielä suuremmassa kansallisessa kriisissä, jota vieläkin muistetaan vanhempien kertoneen. Se oli hirvittävä aika, oli jopa veljekset eri puolilla. Toiset kuolivat rintamalla, monet vankileireillä. Oli teloituksia, nälkää, tauteja… Sen kokeneet muistivat sen koko ikänsä.
Talvisodan päättyessä oltiin huojentuneita siitä, että kaikki oli ohi, vaikka tietenkin suru oli suuri. Nyt alkaisi uusi rauhallisen kehityksen aika. Joku vanha tiesi että ”siitä tullee viälä rytinä, sanokaa mun sanoneen”. Niin tulikin, ja sitä kesti yli kolme vuotta ja sen jälkeen vielä kolmas sota. Nuorin ikäluokka vielä taisteli Lapissa lähes vuoden. Kaikkien näiden jälkeen jälkiseuraamuksista kärsittiin vielä lähes kymmenen vuotta.
Onhan tuo koronakin vakavasti otettava asia, ei sitä sovi vähätellä, mutta paniikkiin ei ole syytä. Tiedämme, että tämä maa on selvinnyt pahoista kriiseistä kymmenet kerrat sadan viime vuoden aikana. Aina on tehty työtä, uskottu parempaan huomiseen ja menty kohti uusia aikoja, kunnes seuraava pelko taas saa vallan. Niitä tulee ja menee, mutta varmaa on vain ilmastonmuutos. Seuraavan 80 vuoden jälkeen elävät näkevät, millaista silloin on, mutta varmaankin elävät ja voivat hyvin. Siihen uskon ja toivottelen ensi kesän odottajille kauniita, lämpimiä ja rauhallisia kesäpäiviä kotipihan puutarhakeinussa tai laiturin nokassa kotijärven rannassa onkivapa kourassa.
Kosti Tuominen
