Lempeä heinäkuinen päivä oli kallistumassa iltaan, kun Linkolan Pena soitti. Tuolloin, 1970-luvun alkuvuosina, hän oli jokavuotisella rengastusmatkallaan Pälkäneellä Mieliässä Pietilän Taunon luona. Tauno oli löytänyt Vimmun takametsistä pari mehiläishaukan pesää, joissa olevia poikasia olisi päästävä rengastamaan. Pulmana oli, että Tauno oli samana päivä kotiutettu sairaalasta umpisuolileikkauksesta, eikä käynyt päinsä, että hän olisi polkenut pyörällä Mieliästä Vimmun takamaille. Tämän takia he suostuivat autokyytiin, ja minut oli valittu kuskiksi.
Auto jätettiin metsätien varteen, josta oli puolisen kilometriä ensimmäiselle pesälle. Maasto oli paikoin kivikkoa, jossa kulkua vaikeutti entisestään päivän ukkoskuuron liukastamat sammalikot. Tauno keinotteli kylkeään pidellen varovasti eteenpäin, kunnes pysähtyi suuren kuusen juurelle, oikaisi varovaisesti selkänsä, osoitti kuusen latvaa ja nyökkäsi meille, että perillä ollaan. Pena kipusi oravana puuhun ja hetken kuluttua huuteli minua sinne ylös katsomaan haukanpoikasia. Tottumattomalle kipuaminen oli aikamoinen urakka, mutta se kannatti; neljä vaaleaa untuvapalloa tuijotti minua yhtä uteliaana kuin minä niitä. Pena rengasti ne hetkessä ja samalla retkellä kävimme vielä toisellakin pesällä.
Perheemme huvila Revonristi Kukkolassa oli jo vuosien ajan ollut Penan tukikohtana hänen rengastusmatkoillaan. Tavallisesti hän rämisteli polkupyörällään pihalle illansuussa, tarkasti miten hyvin olimme tehneet hänen antamansa kotitehtävät, eli miten paljon olimme löytäneet uusia linnunpesiä hänen rengastettavakseen, yöpyi pirtin sohvalla ja oli aamulla lähtenyt veneellä Pälkänevedelle lokkeja rengastamaan.
Nyt mehiläishaukkojen rengastuksen jälkeen Pena toivoi pääsevänsä kunnon juoksulenkille ennen saunaa. Kävi ilmi, että alan harrastajat järjestivät ornitologiolympialaiset, joihin Pena oli treenaamassa. Kisojen jälkeen sain Penalta työpaikalleni valtiovarainministeriöön kortin, jossa hän kertoi kilpailusta. Pena oli sijoittunut lajissa hopealle, ja kaikki muut kärkipään kilpailijat olivat häntä liki kymmenen vuotta nuorempia. Reippaan lenkin jälkeen saunoimme kunnolla ja lempeässä kesäyössä paransimme maailmaa aamuhämäriin.
Kiittelin Penttiä luottamuksesta eli siitä, että olin päässyt kyytimieheksi näin hienolle retkelle näin hienossa seurassa. ”Taunon kanssa aateltiin”, vastasi Pentti, ”Virkkusen Paavo on kaupunkilainen, ei se löydä haukanpesälle uudestaan.”
Paavo Virkkunen
