Tämäkin lehti on tuosta koulusta kirjoittanut ihan kiitettävästi. Viime aikoina ne ovat kallistuneet lopettamisen puolelle, ja se herätti minussa nostalgisia tunteita taloa kohtaan. Juuri ennen vappua avasin television ja kesken ohjelman siihen putkahti vanhan kouluni kuva ja arvelin, että siinä oli ehkä kerrottu koulun lopettamisesta. Tuli surullinen olo. Sainkin tähän vahvistuksen lapsuudenystävältäni Onervalta. Hänen kanssaan me pienet taaperot aloitimme opintien muiden joukossa syksyllä 1944. Hänkin oli siellä ne alemmat luokat, kunnes siirtyi muualle jatkamaan mutta minä pakersin siellä aina vuoteen 1952, koska suoritin vielä kansalaisluokan. Tosin siitä suuri osa suoritettiin muualla metsänhoidon ja maatalousopin parissa, mutta luokassa oli yhteiskuntatieto, kirjallisuus, asioimiskirjoitus koskien lomakkeiden täyttämistä muun muassa työnhakuun, veroihin, opiskeluun.
Noina vuosina koulu tuli tuttuakin tutummaksi niin sisä- kuin ulkopuoleltakin, ja sinne mentiin aina mielellään. Koulu on toiminut jo vuodesta 1878 alkaen pitäjän vanhimpana alueellaan, jakanut sivistystä tuona aikana ehkä neljälle tai viidelle sukupolvelle. Varmaan monen lapsen isä, äiti tai isovanhemmatkin ovat siellä ensioppinsa kodin ulkopuolisina saaneet. Omat jälkeläiseni eivät ole sitä käyneet, mutta kesäisin kylällä käydessämme olemme koulun pihalla poikenneet. Emmehän me sieltä aikoinaan lähteneet menetä siinä mitään, vaikka se lopetetaankin, koska muistoja meiltä ei valtuustot voi lopettaa, mutta haikealta se tuntuu. Jälkipolvenikin tietää, missä oli hevospuomi, jonka päällä kukkotappeluita käytiin; missä olivat ne pensaat, josta opettajan rouvan ruusunmarjat syötiin ennen kuin hän ehti niitä hillota.
Nuhteita tuli siitäkin, kun pallopelissä jouduttiin seipäitten kanssa sohimaan palloa villiviiniköynnöksestä, jonka opettaja oli suurella työllä saanut peittämään koko seinän, ja hetkessä se vaurioitui pitkäksi aikaa. Arestissakin tietenkin istuttiin ja kerran oli opettaja joutunut lähtemään johonkin kunnan kokoukseen ja unohtanut meidät luokkaan, kunnes siivooja tuli ja armahti meidät ulos, vaikka olisimme kyllä siellä viihtyneet, kuuliaisina istuen hiirenhiljaa tuntikausia. Täytyihän siivoojankin sentään päästä tekemään työnsä, ja niin me sitten suostuimme poistumaan. Emmehän me halunneet ilkeitä olla, mutta tuollaiset kymmenen kahta puolta olevat nulikat eivät vaan ajattele. Idea tulee mieleen ja kiireesti toteuttamaan.
Meillä oli hyvät opettajat, jotka viihtyivät kylällä – ja ihme kyllä pitivät myös oppilaistaan. Kaikesta huolimatta koulun piha oli kaunis ja siisti alue, jossa pallopelit sujuivat. Nelimaalia pelattiin välituntisin. Tytöt hyppivät narua joko yksinään tai kolmen ryhmässä, jossa toiset pyörittivät tai sitten hyppäsivät ruutua. Santaan piirretyn ruudukon yli potkaistiin kivi ruudusta toiseen. Potkija hyppäsi itse perässä, eikä viivalle saanut pudota tai tuli virhe ja toisen vuoro. Pojat pelasivat killinkiä. Maahan pystytetyn tikun viereen piti osua mahdollisimman lähelle. Vaakamitalla ratkaistiin voittaja, ellei joku ollut tikussa kiinni. Riitojahan siitä tuli mutta silti aina jatkettiin. Myös seinäkillinkiä heitettiin. Vaarallisempi oli erilaisten paukkujen rakentelu ja paukuttelu. Pinnapyssyt olivat suhteellisen vaarattomia, mutta sotilaiden mukana oli kulkeutunut muun muassa kiväärin panoksia, joita oli jotkut saaneet haltuunsa. Onneksi ei mitään vakavampaa koulussa sattunut.
Opettajat saivat aina vihiä ja tarttuivat asiaan nopeasti, mutta kylällä ei näiltä kokonaan vältytty. Nyt tämä kaunis viihtyisä piha on kivana muistona sadoille oppilaille vuosikymmenien takaa. Ehkä rakennus pihoineen vuokrataan jollekin yrittäjälle ja pian piha on täynnä romua, epämääräistä sotkua, kaikenlaisia härveleitä ja epäjärjestystä. Sen jälkeen en enää haluaisi sitä edes maantieltä katsoa, enkä pihalle edes pääsisi.
Kosti Tuominen
