”Taas saa olla etsimässä puhelinta, avaimia tai lompakkoa. Kateissa on milloin mitäkin ja olokin on silloin toivoton. Kunpa nyt vain löytyisi pian, niin huoli ja murhe helpottaisivat. Hei nythän ne avaimet löytyivät, tuosta ihan silmieni alta. Onneksi sain ne takaisin, kerkesin jo huolestumaan kovasti.”
Veikkaan, että tämä tilanne on monelle tuttu. Olet lähdössä johonkin, mutta jokin sinulle tärkeä asia tai esine on hukassa. Huoli alkaa sisälläsi kasvaa, ja käyt läpi kaikki mahdolliset pelot siitä, mitä jos en enää löydä sitä ja entä jos se on jäänyt jonnekin. Kun lopulta löydätkin etsimäsi, hymy nousee kasvoillesi ja tunnet olosi helpottuneeksi.
Tämä kulunut alkuvuosi on ollut kokonaan uudenlainen, haastava ja monella tavalla myös rankka. Ei ihmekään, että välillä on voinut tuntea myös itsensä kadotetuksi. Kadotetuksi itseltään, ja ennen kaikkea kadotetuksi Jumalan luota. Aivan kuin tarpoisi yksin suossa, joka on ääretön. Ukkosmyrskyssä, jonka loppua ei näy.
Missään vaiheessa Jumala ei ole kuitenkaan kadottanut meitä Hänen armostaan ja rakkaudestaan. Välillä me ihmiset osaamme vain ajatella kauhukuviemme kautta ja pelätä kaikista pahinta. Jumalan huomassa meidän ei tarvitse miettiä sitä, että olisimme Häneltä hukassa. Hän tietää missä olemme silloinkin, kun emme sitä edes itse tiedä.
Kuten Jeesuksen Tuhlaajapoika-vertauksessa isä ottaa poikansa vastaan avosylin ja rakkaudella, samalla tavoin Jumala ottaa meidät vastaan kaikilla elämämme poluilla. Vaikka luulisimme olevamme kadoksissa, olemme siltikin koko ajan löydettynä, Jumalan armosta ja rakkaudesta.
Joni Kinnunen
kesänuorisotyönohjaaja
Kangasalan seurakunta
