”Teille, jotka minua kuulette, minä sanon: Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat.” (Luuk 6:27)
Viha synnyttää vihaa. Kostonkierre ei katkea. Mutta rakkaus sammuttaa vihan ja anteeksianto vie kostolta voiman. Yksinkertaista. Helppoa kuin heinänteko. Mutta samalla sietämättömän vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta. Ei ihme, että nämä Jeesuksen sanat vihamiehen rakastamisesta on mieluusti unohdettu kristinuskon sivuraiteille. Pacifististen lahkojen ja erikoisen syvällisten uskovaisten harrastukseksi. Hippitouhua. Ja se meni jo 60-luvulla.
Vai olisiko vielä tälläkin vihan täyttämällä vuosituhannella tilaa vihamiehen rakastamiselle? Entä jos niiden jatkuvien halventavien ja katkerien purkausten sijasta löytyisi hetkiä jolloin tuo kulloinenkin inha vihamies, paha ja muutenkin väärää politiikkaa kannattava, nähtäisiin ihmisenä. Samanlaisena elämässään kompastelevana, tarkoitusta ja merkitystä etsivänä, epävarmana kulkijana kuin jokainen meistä on. Ihminen on kovin usein kuin haavoittunut petoeläin, joka kivussaan puree ja raatelee kaikkia lähelle tulevia. Olisipa enemmän niitä, jotka uskaltaisivat ja osaisivat hoitaa haavoittuneita ja päästää pahasta olosta siihen tilaan missä ystävyys, rakkaus ja jopa onnellisuus on mahdollista. Kai sellaista voi ainakin toivoa. Kun muutakaan ei taida olla.
Timo Kumpunen
vs. kappalainen
Kangasalan seurakunta
