Nyt kun vuosi taas lähenee loppuaan, palaa ajatuksiin vuoden aikana keskuudestamme läheisten ja ystävien lopullinen lähtö joukostamme. Tapana on ollut sytyttää heille kynttilä näin muistelupäivänä ja elää uudestaan niitä päiviä, joita täällä yhdessä elimme.
Kotikaupungissani saatetaan vuosittain yli 1500 uurnaa ja jonkin verran vielä arkkujakin, vaikkakin niiden määrä vähenee vuosi vuodelta. Joka vuosi siinä on omiakin ystäviä, tuttavia, naapureita ja pitkäaikaisia työtovereita. Joistakin luen sanomalehdestä, toisinaan saan puhelimitse tiedon tai kadulla vastaantuleva kertoo yhteisen ystävän lähteneen joukostamme. Poikkeamme kahville ja muistelemme aikaa, jolloin yhdessä tätä maailmaa paransimme. Tiedämme ettei hänkään ollut korvaamaton niin kuin ei meistä kukaan, vaikkakin usein muistopuheissa sitä kuuleekin. Muistamme hänet sellaisena kuin hän todella oli työpaikalla, harrastuksissa tai vain vapaa-ajalla.
Itseäni nuorempia alkaa olla yhä enemmän, ja väkisinkin tulee ajatus, että hän etuili. Miksei hän saanut elää edes tämän ikäiseksi. Itselläni on yksi vuosi vähemmän jäljellä. Edessä olevista en onneksi tiedä. Vaikka eron hetkessä onkin haikeutta, tunnen myös kiitollisuutta siitä, että saimme pitkään tuntea toisemme jakaen iloja ja suruja omasta ja toisten puolesta. Hyväksyttävä tosiasia kuitenkin on, että emme enää koskaan tapaa emmekä istu kahvilan ikkunapöydässä munkkikahveilla tarinoimassa.
Olen mukana vapaaehtoistoiminnassa tukihenkilönä heille, jotka ovat äskettäin menettäneet läheisensä ja sen takia joutunut vaikeaan elämäntilanteeseen, josta eivät tahdo omin avuin löytää tietä ulos. Usein he ovat vielä yksinäisiä ja hiljaisia ja sulkeutuvat asuntoonsa. Itse olen lähinnä kuuntelija. Hänen äänensä on tärkeämpi kuin minun. Jos hän haluaa keskustelua, sitä tietenkin käydään. Vähitellen hän avautuu ja lähtee ulos muiden joukkoon, mutta omasta tahdostaan, kun on siihen valmis.
Sururyhmässä olen kertonut siitä, miten itse olen päässyt jaloilleni aikana, jolloin se oli vaikeinta. Syntyy keskustelua, jossa pääasiaksi nousee selviäminen oman lapsen kuolemasta. Sairastavan lapsen aikana voi alitajuisesti valmistua tulevaan, kun diagnoosi tunnetaan, mutta tapaturma on todellinen tyrmäys. Vanhemman ollessa yksinhuoltaja hän ei saa edes puolison tukea. On myös tapauksia, joissa lapsi tai nuori itse ratkaisee kohtalonsa kertomatta siitä kenellekään tai jättämättä kotiin minkäänlaista viestiä. Voi vain kuvitella mitä tämä nuori on kokenut päätyessään tähän ratkaisuun. Miten kestävät äiti ja isä tai koko perhe yhdessä.
Itsesyytökset vievät yöunet. Mitä olen tehnyt väärin, enkö kuunnellut häntä, miksei hän kertonut, emmekö keskustelleet. Ajatus kiertää loputonta kehään, alkaen aina alusta. Keskustelusta ystävien kanssa olisi apua, mutta usein tulee häpeä. Ei näistä voi vieraille puhua, tämä on kestettävä kotipiirissä. Itkemistäkin hävetään ja yritetään kaikin tavoin torjua. Kun ei ole syyllisyyttä suruun niin ei myöskään häpeää. Parhaiten siitä palautuu suremalla estoitta, olemalla avoin ja kertomalla tunteensa henkilölle, johon voi luottaa, että hän ymmärtää ja tukee, molemminpuolisen luottamuksen ja sympatian vallitessa.
Monet meistä myöskin pelkäävät surevan läheisen kohtaamista ajatellen mitä minä osaisin hänelle sanoa, alan pian itsekin itkemään. Eihän siinä paljon sanoja tarvita, aito läsnäolo riittää, eikä itkua pidä väkisin tukahduttaa. Jospa osaisin ajatella enemmän surevaa, oman itsekkään hyvänoloni sijaan.
Sytytetään kynttilä sureville sekä surun kohteen muistoille, tuetaan toisiamme.
Kosti Tuominen
