Aloittaessani alakoulun Huutijärvellä olin luokan ainoa poika, joka osasi lukea. Sen vuoksi sain kunniatehtäväksi jouluevankeliumin lukemisen. Siirtyessäni Pälkäneelle kesken toista luokkaa oli opettaja Martta Tauranen yhteydessä isääni ja ehdotteli siirtoa ylemmälle luokalle. Onneksi näin ei tapahtunut.
Kolmannella luokalla opettajana oli juuri opettajanuransa aloittanut, Kauhajoelta muuttanut Mauno Mäki-Äijö. Kolmannella luokalla syyskuussa 1952 sain kaikkien luokkien yhteisestä sananäppäryyskilpailusta elämäni ensimmäisen kouluun liittyvän palkinnon, koulun puutarhassa kasvatetun suuren kurpitsan, jonka vein kotiini. Perheessäni ei ajateltukaan sen syömistä, koska se ei kuulunut kulttuuriimme. Sen sijaan halkaisin sen, koversin tyhjäksi ja kokeilin sen käyttöä päässäni lakkina!
1950-luvulla koulussa kirjoitettiin mustekynällä. Terää kostutettiin musteeseen mustepullossa, jonka paikka oli pulpetin ylänurkassa. Veikko Hakulinen muisti Karjalassa saaneensa ensimmäiseksi urheilupalkinnokseen mustekynän varren. Siihen nähden kurpitsa oli hieno palkinto. Appelsiinin sain palkinnoksi vuonna 1953, kun luokkamme oppilaat kertoivat opettajalle naapurien koirista koiraverojen vuoksi. Asiasta kerrottiin Pälkäneen Metsästysseuran historiassa.
Juhannuksena 1952 olimme kokkoiltaa viettämässä kunnantoimiston rannassa. Huomasimme, että veneellä rantaa lähestyy opettaja Aarre Mäkelä (myöhempi Kailanpää) vaimonsa Hilkan kanssa. Niin korkea oli opettajien arvostus siihen aikaan, etten voinut jäädä kokolle, vaan menin karkuun viereisen tervaleppämetsän ojaan. Sosiaalisuuteni oli silloin olematonta, toisin kuin nykyään. Kansakoulun neljännellä luokalla opettajakseni tuli Jurvasta kotoisin oleva Helinä Löfroos. Häneltä sain myös ylioppilaslakin päähäni vuonna 1962.
Neljännellä luokalla muistan harjoitelleeni yhteiskoulun pääsykokeeseen.
Olin kiltti mallioppilas enkä kritisoinut mitään asiaa tai opetustyyliä. Ulkoa piti opetella paljon asioita. Koska koko kouluajan vihot ovat minulla edelleen tallessa, voin esimerkiksi todeta, että kansakoulun neljännellä kielioppivihkoon on ulkoa opittavaksi kirjoitettu seuraavaa: ”Huutomerkki. Virkkeen loppuun, joka sisältää huudahduksen, käskyn, kehoituksen tai toivomuksen, asetetaan huutomerkki. Partikkeli. Partikkeleiksi eli apusanoiksi sanomme niitä sanoja, jotka eivät kuulu aikaisemmin tuntemiimme sanaluokkiin.” Ulkoläksyjä olivat myös vaikeat lorut: ”Menin Saksaan, sain saappaat,menin Ruotsiin, sain rukkaset,silkit, sulkut, siksit, saksit,neulat, naskalit….”
Tätä taustaa vasten tulee ymmärrettäväksi, että siihen aikaan luokalle jääminen oli varsin tavallista kansakoulussa ja erityisesti oppikoulussa. Omalta alakoulun ensimmäiseltä luokaltani jäi luokalle kaksi poikaa, neljännelle luokalle neljä. Kanssani samaan aikaan kansakoulun Kangasalla ja Pälkäneellä aloittaneista olin ainoa, joka selvitti koulun 12:ssa vuodessa.
Kansakoulun neljännen luokan vahvasti piiloisänmaallista kasvatusta edustaa tämä sanelukirjoitus: ”Sain elämäni vanhemmiltani. Lupaan käyttää sen niin, etten tuota heille surua. Koetan palkita kaiken, mitä he ovat tehneet hyväkseni. Esi-isieni töin ja kärsimyksin on lunastettu tämä Suomen maa. Lupaan elää siten, ettei omatuntoni milloinkaan syytä minua maani pettämisestä. Kuulun kansaan, jonka kielen äitini minulle opetti. Lupaan osaltani tehdä kaikkeni, jotta sen kunnia säilyisi tahrattomana tuleviin aikoihin.”
Kyseisen luokan opettaja Helinä Löfroos oli vahvasti isänmaalliseen perheeseen kuuluva ja ollut airueena Mannerheimin hautajaiskulkueessa. Isäni järjesti hautajaisiin kuljetuksen Kangasalta. Itse kuuntelin hautajaisia radiosta 7-vuotiaana. Izvestijan mukaan Marskin hautajaiset olivat ”kostohenkinen provokaatio”. Huomattavasti tyylikkäämpi oli mielestäni suomalaisten suhtautuminen Stalinin kuolemaan.
Tapani Oksanen
