Sain lahjaksi professori Aulis Aarnion viimeisimmän romaanin ”Viiltävät muistot” (Warelia). Huomasin sukeltavani romaanin mukana sadan vuoden takaiselle aikamatkalle Suomeen, suomalaisuuteen ja ihmisen ikiaikaisiin ongelmiin. Ajat muuttuvat, ihminen on sama. ”Viiltävät muistot” kertoo koskettavasti, mukaansa vievästi ja rehellisesti Suomen synnytystuskista, joista olin saanut kuulla jo pikkulapsena mieleeni painuneita tarinoita vanhemmiltani ja isovanhemmiltani.
En lukiessani voinut välttyä muistelemasta kummisetääni Kalle Päätaloa. Päätalon esikoisromaani ”Ihmisiä telineillä” on ollut omassa elämässäni tähän asti paras oppikirja omaa elämääni varten. ”Viiltäviä muistoja” lukiessani koin samanlaisia hetkiä. Menneisyys alkoi puhua minussa aivan samalla tavalla kuin Päätalon esikoisessa.
Käyttääkseni professori Panu Rajalan luonnehdintaa, ”Viiltävät muistot” on väliin pudonneiden romaani. Se kertoo ankaran ajan tapahtumista (1918–1933) ihmisten kautta. ”Viiltävät muistot” ei ole historiallinen tutkimus, se on fiktio joka elää ja hengittää ihmisissä, hengittää heidän kauttaan. Romaani kertoo harvinaisen kauniilla suomenkielellä ihmisistä pienessä pitäjässä – se voi olla mikä paikka hyvänsä Suomessa – aikana, jolloin lippu oli reväisty kahtia, äärilaidat etääntyneet toivottoman kauas toisistaan. Viha ja kosto leimasivat ihmisten ajattelua.
Siihen todellisuuteen oli heitetty räätälimestari Kustaa Vilhelm Wilenius aikalaisineen. Hänen sydämen asiansa oli ajatusten ja aatteiden vuoropuhelu. Vain sitä kautta ihmiset oppivat elämään yhdessä ilman, että he hiovat veistä toisen kurkkua varten. Vaikka tie olisi kuinka pitkä ja kivinen hyvänsä, on jaksettava puhua ja toimia suvaitsevaisuuden puolesta.
Wilenius sai kokea ajatustensa olevan paljolti pilvilinnoja, mutta hän ei hellittänyt. Elämänsä lopulla hänen sallittiin nähdä väläys siitä Suomesta, jossa ihmiset osasivat elää kipeitten muistojensa kanssa, kunnes tuli sota, joka sorti kaiken.
”Viiltävät muistot” ei ole poliittinen teos, mutta se on syvästi ja läpiajatellusti yhteiskunnallinen romaani, jonka ytimessä ei ole kirjailijan moralisointi tai moraaliset tuomiot, mutta ”Viiltävät muistot” on moraalinen romaani. Ihmisen hyvä ja ihmisen paras on teoksen moraalin kantava ajatus. Voisi ehkä siis sanoa, että kysymyksessä on terveen yhteiskunnan puolustuspuhe. Tuo aika tuli minullekin tietoon vanhempieni ja isovanhempieni kertomana. Kaikkea en pikkupoikana ymmärtänyt ja siihen tarvittiin Aulis Aarnion romaani, että ymmärtäisin.
”Viiltävät muistot” on kuin otteita nykyisestä elämästämmekin, vaikka kirjailija ei esittelyteksteistä päätellen sitä ajanut takaa. Päivittäin saamme lukea ja nähdä televisiosta miten ääriainekset jyräävät nyky-yhteiskunnissa ja niitä jopa ihannoidaan ja palvotaan.
Jotta vihapuheelle tulisi jokin tolkku ja jotta oppisimme kuuntelemaan todenpuhujia, on pitkä matka taivallettavana. Aulis Aarnion romaani on tämän matkan varalle loistavaa lukemista hänellekin, jolle asiat ovat vähemmän tuttuja. Kun asiat kerrotaan ihmisläheisesti, ihmisten elämän kautta, syntyy elävää, loistavaa lukemista. Sitä paitsi ”Viiltävät muistot” pitää sisällään paljon arkista huumoria, juuri sitä joka leimaa ihmisten arkista kanssakäymistä. Huumorin vastapainona rakkauden kaipuuta ja paljon koskettavia kohtaloita. Ja arvelen, ettei yksikään lukija selviydy kirjasta silmänurkan kostumatta.
Kouluihin ”Viiltävät muistot” olisi yksi erinomainen lisä Suomen historian lukemistoon. Lukijan lämpimät kiitokset hienosta teoksesta, jonka paikka olisi ollut Finlandia-palkinnon saajaehdokkaiden joukossa.
Ismo Mäkinen
Kangasala
