”Jos kahden viikon kokeilun jälkeen yhä haluat mennä treeneihin, sitten ostetaan sinulle kengät ja polvarit”, lupasivat vanhemmat. Ne 8-vuotias Riikka Lehtonen myös sai.
Vanhempien linjaus johtui siitä, että Lehtonen oli kova kokeilemaan erilaisia urheilulajeja. Ringette, melonta ja muut uudet tuttavuudet jäivät ennen pitkää – yleisurheilu kuitenkin viehätti, vaikka siinäkin moniottelu jäi lopulta kokeilun asteelle.
– Tajusin, että kilpailen näin monessa lajissa ja saan kuitenkin vain yhden mitalin. Tykkäsin kuitenkin kaikista muista paitsi pitkistä matkoista, Lehtonen nauraa.
Kokeilunhalun lisäksi kova oli siis kilpailu- ja menestymisviettikin. Yleisurheilu pysyi mukana kesäaktiviteettina 13-vuotiaaksi asti, sen jälkeen ”talvilajina” ollut lentopallo otti vallan.
14-vuotiaana Lehtonen kertoi vanhemmilleen, että hänestä tulee jonakin päivänä lentopalloammattilainen.
Mahtipontiselta kuulostavalla julistuksella oli kuitenkin pohjaa. Tarjouksia ulkomailta tuli jo Lehtosen käydessä urheilulukiota ensimmäistä vuottaan. Lähipiirin aikuiset saivat vakuutettua nuoren urheilijan siitä, että järkevää olisi suorittaa opinnot loppuun ja kasvaa ennen ulkomaille lähtemistä. Lähtöajatusten hautaaminen määräajaksi antoikin tietynlaista mielenrauhaa.
– Vaikka lukioaika tuntui hyvin pitkältä, tosi äkkiä tuli kuitenkin se tilanne, kun tajusin että tämä on nyt se hetki. Sitä alkoi miettiä, että minneköhän lähden, ja rupesi jo vähän jännittämäänkin.
Sitä, oliko lukio-opintojen loppuun vieminen ”se oikea ratkaisu”, Lehtonen ei osaa sanoa.
– Enhän minä lukion papereilla varsinaisesti mitään tee. Lukion ensimmäisen vuoden jälkeen mietin, että haluaisin mieluummin ammattikouluun, kokiksi tai kampaajaksi. Niitä olisin vuosien varrella voinut hyödyntää, ja se on sellainen asia, joka hieman on jäänyt harmittamaan.
Ensimmäinen pesti ulkomailla vei Lehtosen Ranskaan Ismo Tahvanaisen myötävaikuttamana. Sopimus tehtiin ensivierailulla, vaikka Lehtonen oli itsensä kanssa sopinut, ettei pistä nimeään sopimuspaperiin saman tien.
Ammattilaisena pelaaminen antoi, mutta se myös otti.
– Jos oli tappioita tai huonoja pelejä, ne olivat kovia paikkoja. Ei niitä ehkä osannut oikein silloin käsitellä. Niiden kanssa oli hyvin yksin, ja jos meni huonosti piti vain elää tietynlaisessa toivossa että kyllä tämä tästä kääntyy etkä aina voi olla niin huono.
Cannesissa Lehtonen eli lentopalloilijan unelmaa. Joukkueen yhteishenki oli paras, johon Lehtonen koskaan urallaan törmäsi. Seura piti pelaajista poikkeuksellisen hyvää huolta, ja he olivat tuttuja vieraita esimerkiksi filmifestivaaleilla ja F1-kisoissa. Kaiken kukkuraksi joukkue menestyi: Lehtosen palkintokaappiin kärrättiin mestaruuksia ja mitaleita Mestarien liigasta sekä Ranskan liigasta ja cupista.
– Nyt näin ulkopuolisena katsoen tuntuu niin hullulta, että miten olen uskaltanut lähteä sieltä paikasta. Mitähän vanhemmat ovat silloin sanoneet… Itkienhän minä sieltä kyllä sitten lähdin. Halusin kuitenkin voittaa Italian mestaruuden, eikä sitä voinut voittaa Ranskassa.
Italian mestaruus myös otettiin. Sen jälkeen Lehtonen kävi valloittamassa vielä Japanin, Kreikan, Azerbaidzanin, Turkin ja Malediivit. Jokainen reissu tarjosi kasvun ja oppimisen paikkoja – etenkin Japani opetti kangasalalaiselle paljon. Isoin ongelma ei ollut se, että esimerkiksi kaupassa ei tiennyt yhtään, mitä oikeastaan oli ostamassa.
– En ymmärtänyt ollenkaan sitä heidän tapaansa toimia, vaan kyseenalaistin paljon asioita. Se vei tosi paljon energiaa. Sitten tajusin, että en voi muuttaa 22 muuta ihmistä joukkueessa, mutta voin itse muuttaa omaa ajattelutapaani ja yrittää ajatella asioista positiivisesti. Siitä lähtien pystyin nauttimaan Japanissa olosta – ja kerrankin sain treenata niin paljon kuin halusin.
Urheiluromantiikan hienoihin kirjoituksiin lukeutuu se, että viimeiseksi suureksi lentopallovoitoksi Lehtosen uralla jäi sattuvasti Suomen cupin voitto LP Kangasalan paidassa.
Toisen kansainvälisestikin menestyksekkään uransa Lehtonen teki beach volleyssa. Tähtäimessä olivat olympialaiset, jotka lopulta jäivät saavuttamatta. Takamatka hiekkakentille olikin toki melkoinen – alkuperäisen suunnitelman mukaan tiivis beach volleyn harjoittelu piti aloittaa vuonna 2013, mutta treenien sijaan kalenterin täyttivät erilaiset operaatiot: huhtikuussa kyynärpää, kesäkuussa oikea polvi, syyskuussa vasen polvi, marraskuussa lonkka…
– Helmikuussa 2014 pystyin juoksemaan ja toukokuussa alkoi biitsiura. Kunto ei siinä kohtaa ollut ihan paras mahdollinen. Vuonna 2016 kentällä alkoi ensimmäisiä satunnaisia kertoja tuntua jo ihan hyvältä.
Viime syksynä Lehtonen huomasi, että kovan harjoittelun ja sen mukanaan tuoman levontarpeen jäljiltä aikaa ja energiaa ei tuntunut olevan muuhun kuin kilpaurheiluun. Mieli kaipasi kuitenkin myös jotakin muuta. Lokakuussa hän teki ensin itseään kauhistuttaneen mutta sittemmin helpottavaksi osoittautuneen päätöksen urheilu-uran lopettamisesta.
– Ajattelin, että tappion hetkellä en pystyisi seisomaan sen takana, että olisin tehnyt kaikkeni voiton eteen.
Tämän vuoden loppuun itselleen pohdinta-aikaa luvannut Lehtonen ei ole ottanut paineita siitä, mitä aktiiviurheilun jälkeinen elämä tuo tullessaan. Hän on päinvastoin tyytyväinen siihen, että aiemman päätöksensä mukaan ei ole hypännyt suoraan mihinkään uuteen – paitsi eksoottiseen lajiin nimeltä hiihto. Se on nyt suorastaan vienyt mennessään.
– Minulla on aiemmin ollut totaalinen inhosuhde hiihdon kanssa. Joskus kuusi vuotta sitten Aino-Kaisa Saarinen hehkutti minulle, miten hieno laji hiihto on ja tarjoutui jopa opettamaan. Silloin totesin, että ei kyllä tarvitse.
