Mikkolan Navetan luentosalissa paneudutaan tulevana lauantaina kello 14 alkaen erittäin ajankohtaiseen aiheeseen. Dokumenttielokuvien pitkää sarjaa jatkaa Susanna Helken ohjaama, viime keväänä ensiesityksensä saanut elokuva Armotonta menoa –hoivatyön lauluja. Eila Rannan vetämään tilaisuuteen osallistuu myös emerita professori Sirkka-Liisa Kivelä, arvostettu ja vahvasti kantaa ottava tutkija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja.
”Siitä, mistä ei voi puhua, on laulettava”
Armotonta menoa kertoo vanhusten hoivan nykytilasta. Aiheen käsittely jakaantuu episodeihin, joissa keskushenkilönä on vanhustenhoidossa pitkään työskennellyt Tiina, joka jo vuosia sitten puhui kaupunkinsa vanhustenhoidon epäkohdista ja joutui sen seurauksena kaupungin ja silloisen työnantajansa mustalle listalle. Kukapa totuudenpuhujasta pitäisi.
Armotonta menoa on vanhustenhuolto myös pienen pohjoissavolaisen Kaavin kunnan suunnitelmissa ratkaista kasvavan vanhusväestön ongelmat. Kunnalla on aikeita ulkoistaa vanhustenhoitonsa suuren terveysyhtiön hoidettavaksi. Kunnan viskaalit ja terveysjätin edustajat kertovat kuntalaisille, kuinka hieno järjestely on, eikä mikään voi koskaan mennä pieleen. Kunnan eläkeläisiä muutos kylmää. Koetaan pelkoa hoidon tasosta sekä monopoliaseman saavan yrityksen mahdollisuuksista nostaa hintojaan pilviin.
Eläköityvä Itä-Suomen ylipiston sosiaalityön professori Marja Vaarama tyhjentää työhuonettaan ja kertoo samalla kameralle näkemyksiään hyvin tuntemastaan aiheesta ja siitä, kuinka hoivatyötä on ajettu säästöjen ja tehostamisen nimissä alas jo 1990-luvulta saakka.
Koska elokuvan alaotsikossa mainitaan laulu ja sen tunnuslausekin kuuluu: ”Siitä mistä ei voi puhua, on laulettava”, on elokuvassa runsaasti lauluosuuksia. Laulut on säveltänyt muun muassa lauluyhtye How Many Sistersista tunnetuksi tullut Anna-Mari Kähärä. Laulunsanoiksi ovat valikoituneet hoivatyöntekijöiden karut kertomukset. Myös itäsuomalaiset eläkeläiset kertovat ahdistuksestaan.
Aihe on tärkeä ja ajankohtainen. Yhtä ajankohtainen kuin se on ollut jo reilut kaksikymmentä vuotta. Rahaa on haluttu säästää ja toimintaa tehostaa, kun yhteiskunta on päättänyt nähdä vanhuksensa vain kulueränä. Kuvaan ovat astuneet myös kylmät, tunteettomat ja pelkkään ahneuteen perustuvat terveysjätit. Ne kuulivat hyvin viime hallituskaudella silloisten hallituspuolueiden esittämät vanhustenhuollon suunnitelmat kutsuna tuottoisille apajille.
Vanhushoivan kaaos oli nähtävissä jo kauan sitten
Dokumenttielokuvan Armotonta menoa – hoivatyön lauluja näkökulma on hoitajissa, jotka näkevät ja kokevat joka päivä poliittisen päätöksenteon seuraukset työympäristössään ja hoidettavissaan. Laajemman yhteiskunnallisen näkökulman aiheeseen tuo Mikkolan Navetalle emerita professori Sirkka-Liisa Kivelä, joka ei sanojaan säästele, kun keskustellaan nykyisestä hoivan kaaoksesta, kuten hän tilannetta kuvaa.
Sirkka-Liisa Kivelä kuvaa, miten tähän on tultu. Hänen mukaansa koko 2010-lukua leimasi poliitikkojen harhainen näkemys siitä, mitkä strategiat tuottaisivat hyvää vanhustenhuoltoa. Vastoin tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden vaativia näkemyksiä vanhustenhuollossa etsittiin säästöjä ja leikkauksia. ”Jokainen maallikkokin ymmärsi, että yhtälö, jossa toisaalta väestö vanhenee ja toisaalta lisääntyvän vanhusväestön hoidosta ja hoivasta leikataan varoja, johtaa kestämättömään tilanteeseen. Tässä ollaan nyt, kaaoksessa.”
Eivätkö päättäjät lue tutkimuksia?
Kataisen hallituksen aikaan poliitikot uskoivat lujasti kahteen autuaaksi tekevään oppiin. Ensiksikin vanhusten laitoshoidosta leikattiin rahaa ja korostettiin kotihoidon merkitystä. Kukapa ei nyt haluaisi kotonaan olla niin kauan kuin pystyy?
Lopputuloksena on iso joukko uupuneita omaishoitajia ja lähes liikuntakyvyttömiä kotona asuvia vanhuksia, joita kotihoito hädin tuskin ehtii tervehtiä. Yli 90-vuotiaiden määrä kasvaa koko ajan. Ylikorostettu kotihoidon merkitys tuottaa yhä huonokuntoisempia kotiinsa jääneitä vanhuksia, riittämättömiä resursseja kotihoidon henkilöstöön, uupuneita ja itsensä riittämättömiksi kokevia hoitajia, huolestuneita omaisia – sanalla sanoen kaaosta, johon sivistysvaltio ei saisi ajautua.
Sirkka-Liisa Kivelä tietää mistä puhuu, paitsi tutkijana myös miehensä omaishoitajana vuosina 2011-2020. Hän on myös julkaissut lukemattomia artikkeleita, toiminut asiantuntijana komiteoissa ja kirjoittanut kirjan Vanhusten hoidon kehitys 2010-luvulla tutkimuksien valossa.
– Miksi päättäjät, poliitikot eivät kuuntele tutkijoita ja muita asiantuntijoita? kysyy Sirkka-Liisa Kivelä. Nykyinen surkea tilanne oli nähtävissä jo kymmenen vuotta sitten.
