Nuori nainen aloitti vuonna 1918 päiväkirjan kirjoittamisen Padasjoella. Tähän päiväkirjaan nuorena avioitunut Hilma Freiström tallensi tarinansa ja tunteensa, joita ei mahdollisesti voinut puhua ääneen kenellekään. Noin vuosisata myöhemmin Hilman kummitytär Marja Kaplas-Mörbitz löysi kyseisen päiväkirjan tämän jäämistöstä, ja Hilman elämäntarina alkoi avautua.
Puuseppänä ja kyläsuutarina toiminut Jalmari Freiström, Hilman aviomies, oli kiinnostunut työväenaatteesta ja toimi aktiivisesti Padasjoen Arrakosken työväenyhdistyksessä, toisin kuin Hilma. Vuoden 1918 maaliskuun 22. päivänä valkoisten joukot ottivat hänet kiinni, tuomitsivat ja teloittivat perheen kotijärven, Miestämän, jäälle.
Tästä alkaa Hilma Punalesken päiväkirja.
Alussa oli päiväkirja
Kuka ja minkälainen ihminen Hilma oli? Tähän on tutustunut Ulla Sirén, jonka elämäkertateos Hilma – Punalesken tarina (2022) julkaistiin syyskuun lopussa. Elämäkerta on syntynyt Hilman päiväkirjan pohjalta.
– Hilma oli alkujaan kaupunkilainen, Jyväskylässä syntynyt ja Helsingissä kasvanut käsityöläisperheen tyttö. Säätyläisneiti hän ei ollut, mutta kotoisin sivistyneestä perheestä. Hän oli kouluttautunut kirjuriksi, minkä puolesta päiväkirjan pitäminenkin on ymmärrettävää. Päiväkirjaahan voi kirjoittaa kuka vain, mutta Hilma kirjoitti hyvin. Hän oli myös pianonsoittotaitoinen. Hilma oli kodinperintönä syvästi uskovainen ja kotitaustaltaan valkoinen.
– Hilma ja Jalmari menivät todella nuorena naimisiin. Vaikka heidän harrastuksensa poikkesivat toisistaan, he vaikuttavat rakastavan toisiaan syvästi. Hilman perhe ei täysin hyväksynyt pariskunnan liittoa Jalmarin työläistaustan vuoksi, etenkään Hilja-sisar. Padasjoen Arrakoski, johon Hilma ja Jalmari olivat perustaneet kodin, oli vuoden 1918 sodan aikaan sotajoukkojen läpikulkupaikka. Siellä oli siis jatkuvasti paljon punakaartilaisia. Jalmari itse ei kuulunut punakaartiin, mutta epäilemättä auttoi aatetovereitaan esimerkiksi paikallistiedossa. Sotarintama jäi vellomaan Padasjoen päälle, sillä kumpikaan sodan osapuoli ei pitkään aikaan saanut aluetta vallattua itselleen. Valkoiset kuitenkin valtasivat maaliskuun lopussa Arrakosken ja hyvin pian myös Padasjoen kirkonkylän.
Kansan kahtiajakautuminen loi häpeää kahdesta suunnasta
Hilma ja Jalmari vaikuttavat olleen pariskunta, jonka keskinäisessä suhteessa kaksi erilaista ajatusmaailmaa on voinut elää sovussa ja rakkaudessa yhdessä. Hilman omasta poliittisesta mielipiteestä ei kuitenkaan ole tietoa, ainoastaan hänen valkoisesta kotitaustastaan. Mahdollisesti hän ei ottanut puolia lainkaan. Tällainen liitto ei kuitenkaan käynyt Hilman perheelle eikä lopulta yhteiskunnalle.
Jalmarin teloituksen jälkeen Hilma lähti pakolaisena vuoden ikäisen poikansa ja kuusivuotiaan tyttärensä kanssa Hilja-sisaren luo Pälkäneelle. Hilja oli isänmaallinen kansallisuusaatteen nainen, jolle punainen tausta oli kauhistus. Vaikka Hilma ei itse ollut mukana työväenliikkeessä tai työväenyhdistyksessä tai taistellut tai auttanut punakaartissa, häpeäleiman lyömiseen riitti, että hänen läheisensä oli ollut näiden asioiden kanssa tekemisissä.
– Pälkäneellä Hilmaa ei tunnettu, joten hän muutti tänne turvaan. Tausta punaisen läheisenä oli piilotettava. Päättelen, että osittain suojautuakseen punaiselta leimalta Hilma liittyi Pälkäneen lottayhdistykseen. Lotta Svärd oli kuitenkin sen järjestön sisarjärjestö, joka oli teloittanut Hilman miehen, Sirén pohtii.
Hilman elämän tragediat eivät päättyneet hänen miehensä teloitukseen – puolen vuoden sisällä tästä hänen kumpikin lapsensa, Meeri ja Alf, sairastuivat tulirokkoon ja menehtyivät. Heidät on haudattu Pälkäneen hautausmaalle. Kansan kahtiajakautuminen ilmeni julmasti myös suhtautumisessa lapsiin ja äiteihin.
– Punaisuus oli tuohon aikaan hyvin leimaava ja negatiivinen asia. Keväällä 1918 punaisten perheenjäseniä surmattiin ilman perusteita, ja esimerkiksi lapsia nimiteltiin milloin mitenkin. Yleisemmin ajatellen Hilman tarinassa on kyse kummallisesta yhteiskunnallisesta häpeän tuottamisesta, jonka Hilma koki kahdesti. Ensin punaleskenä olematta itse punainen, myöhemmin lottana, olematta välttämättä lottanakaan kovin innokas.
– Vuonna 1944, kun lottajärjestö kiellettiin, myös pälkäneläisiä lottia oli komennuksella kauempana. Kun heidän piti matkustaa junalla takaisin kotiin, heillä ei ollut muita vaatteita kuin lottapuku. Jo kotimatkalla heitä syljettiin ja nimiteltiin, vaikka vain muutama viikko sitten he olivat tehneet mielestään arvokasta työtä isänmaansa eteen.
– Demokratia löytyi Suomessa tapahtumien jälkeen hämmästyttävän nopeasti, mutta pinnan alle jäi kytemään kansan kahtiajako. Siksi näitä dokumentteja, kuten Hilman päiväkirja, löydetään edelleen. Ne ovat olleet piilossa, eikä niistä olla puhuttu mitään. Edes ne Hilman läheiset, jotka olen tuntenut, eivät ole puhuneet mitään näistä asioista, Sirén jatkaa.
Pälkäne tarjosi turvapaikan, mutta pakotti salaamaan taustan
Pälkäneelle asetuttuaan Hilma asui paikkakunnalla elämänsä loppuun saakka. Paikkakunnalla, jossa häntä ei entuudestaan tunnettu, punaleiman karistaminen onnistui ja hänet hyväksyttiin osaksi yhteisöä.
– Asiat olisivat voineet olla hyvin eri tavalla, jos Hilma olisi jäänyt Padasjoelle, Sirén huomauttaa.
Sivistyneenä naisena hän toimi kirjastonhoitajana Nuijantalolle perustetussa kirjastossa vuodesta 1919 alkaen. Hilma huolehti kirjaston kokoelmasta yhdessä muiden kirjastonhoitajien kanssa, kasvatti sitä ja vastasi myös lainauksesta. Tuohon aikaan kirjasto oli auki kahtena päivänä viikossa, joten kyseessä oli enemmän ammatti kuin harrastus. Kirjastossa Hilma työskenteli vuoteen 1932 saakka.
Nuijantalo oli tuohon aikaan suojeluskunnan rakennus, joka oli lunastettu lottien avulla. Lottien toiminta keskittyi Nuijantalolle. Koska Hilma toimi lottajärjestössä, myös hänen tarinansa kytkeytyy Nuijantaloon monella tavalla.
Myöhemmässä elämässään Hilma toimi myös käräjäkirjurina. Käräjät istuttiin Nuijantalolla. Lisäksi hän harrasti säestystä pianonsoittotaitonsa ansiosta, myöskin Nuijantalolla.
Hilma ehti olla elämänsä aikana vielä toisen kerran naimisissa. Toinen aviomies, kelloseppä Vuorela, oli häntä huomattavasti iäkkäämpi. Hilman ja kellosepän koti oli samalla paikalla, jossa nykyään sijaitseen Sydän-Hämeen Lehden toimitus. Aviomiehensä kuoleman jälkeen 30-luvulla Hilma myi tämän talon ja hankki uuden Kostianvirran varrelta. Tänne muutti loppuelämäkseen myös hänen Hilja-siskonsa.
Pieni elämäkerta ja sen tahaton, yllättävä ajankohtaisuus
Hilman päiväkirjan löytymisen jälkeen tämän kummitytär tarjosi kirjaa Ulla Sirénille alun perin lehtijutun aiheeksi.
– Ajattelin tuolloin, että lehtijuttu ei ole riittävän kunnioittava tapa lähestyä tätä aihetta, sillä päiväkirja on niin järkyttävä ja niin henkilökohtainen. Lehtijuttua ei toteutettu, mutta päiväkirja kuitenkin säilyi mielessäni.
– Kun kustantaja kiinnostui aiheesta, aloin miettiä vaihtoehtoja, miten tarinan voisi tuoda julki. Päiväkirja on dokumentti vuoden 1918 sodasta, joten yksi mahdollisuus olisi ollut tietokirja. Päiväkirjan tapahtumat kuitenkin sijoittuvat kahteen pieneen kylään, Padasjoelle ja Pälkäneen Onkkaalaan, joten asiatieto näiden ympärillä ei ehkä olisi kiinnostanut yleisöä laajasti. Romaaniakin ehdotettiin, mutta koska Hilma ei ole mielikuvitushenkilö, en halunnut alkaa keksiä hänen ympärilleen asioita. Näin syntyi pieni elämäkerta, vaikka Hilman vanhuuden vuosina ei enää paljoa tapahtunutkaan, Sirén kuvailee.
Tärkeimmät lähteet elämäkerralle ovat olleet Hilman päiväkirja, Arrakosken uusi, laadukas kyläkirja sekä eräs toinen päiväkirja. Vuonna 1918 14-vuotias Elna Holm kirjoitti päiväkirjaansa samaan aikaan Hilman kanssa. Siinä missä Hilma kuvailee päiväkirjassaan paljon omia tunteitaan ja raportoi tarkasti esimerkiksi Jalmarin hautaamisen ja sen, miten vähän sai tilanteessaan apua, Holmin päiväkirja sisältää tarkkaa ja analyyttistä kuvausta sotatapahtumista.
– Myös Elna oli valkoisesta yrittäjäperheestä, mutta neljätoistavuotiaaksi hän analysoi sotatapahtumia erittäin hyvin. Tämä on ollut minulle erittäin tärkeä lähde, koska se valaisi minulle sen, mitä Hilma ei kerro – ympärillä käynnissä olleet tapahtumat. Elna on pohtinut älykkäästi myös etiikkaa – mikä on hyväksyttävää toimintaa keneltäkin. Hänen päiväkirjansa on kokonaan säilynyt ja siitä on lukukappale Padasjoen kirjastossa. Alkuperäistä päiväkirjaa säilytetään sota-arkistossa.
Itse kirjoitus- ja viimeistelyprosessia Sirén kuvailee hyvin mielenkiintoiseksi, mutta samalla monella tavalla haastavaksi.
– Pohdimme kustantannustoimittajan kanssa paljon, kuinka tällaisen kirjan voi lopettaa. Tämä on teemoiltaan raskas, kaikilta aiheiltaan surumielinen kirja. Itselläni oli tarve jättää Hilma jollakin tavalla eläväksi ja onnelliseksi, ja lopulta tähän löytyikin keino.
Sirén kertoo uskonnollisen Hilman myös kokeneen varsin konkreettisesti, että hänen menetetyt läheisensä, Jalmari ja lapset, ovat olemassa jossakin, odottamassa häntä. Päiväkirjasta käy ilmi myös jälleennäkemisen odotus.
Kirjassa on myös valitettavan paljon ajankohtaisuutta, vaikka se kertookin yli sadan vuoden takaisista tapahtumista.
– Kirjan viimeistelyprosessi viime kevättalven ja kevään aikaan oli rankkaa aikaa. Olin lukenut paljon taustakirjallisuutta, ja itsekin kirjoittanut monesti hyvin rankoista aiheista. Kun uutiset ja kuvat Ukrainasta alkoivat samaan aikaan tulla, se alkoi olla jo liikaa. Tajusin, että tämä ei muutu koskaan. Samalla tavalla tänä päivänä viattomat, sotaan osattomat uhrit menehtyvät. Voi kuitenkin olla, että tämä lisäsi itse tekstiin myös tunnetta, Sirén kuvailee.
– Kirjan tapahtumista on 104 vuotta aikaa, mutta koemme samoja asioita tällä hetkellä lähtien jo siitä, että ensimmäisen maailmansodan alkuvuodet olivat Suomessa kohtalaisen hyviä. Emme olleet sodassa, eikä suomalaisilla ollut velvollisuutta osallistua Venäjän armeijaan. Talouskin oli hyvällä tolalla, koska vienti veti hyvin muun muassa sotatalouden tarpeiden vuoksi. Vuonna 1917 alkoivat kuitenkin jo suuret vaikeudet. Painettiin ohjeita siitä, miten elintarvikkeita voi säästää ja keittokirjoja, kuinka ruokaa voi tehdä mistä hyvänsä. Ohjeita siitä, miten säästät ja miten suojaudut. Ja mitä me nyt kuulemme mediasta – aivan samaa tekstiä. Samaan aikaan Euroopassa riehui tuohon aikaan espanjantauti, ja me olemme juuri toipumassa koronasta. Näistä syistä kirja on teemoiltaan tahattoman ja yllättävän ajankohtainen – melko kammottavalla tavalla, Sirén päättää.
