Ankerias on oudon näköinen kala, johon liittyy kaikenlaista salaperäistä. Ulkomuoto on kuin käärmeellä ja kummallisilta tuntuvat myös kertomukset sen pitkästä vaelluksesta. Aikanaan ankerias, kuten monet muutkin vaelluskalat, pystyivät nousemaan merestä jokia pitkin sisävesiin. Nyt kun lähes kaikki joet on rakennettu ja padottu, vaelluskalat ovat joutuneet ahtaalle. Viime aikoina on onneksi herännyt ajatuksia tarpeettomien patoesteiden purkamisesta.
Ankerias on ollut sisävesillä täysin istutusten varassa. Istutuksia tehtiinkin kohtalaisen paljon ainakin 1980-luvulla. Vuonna 2019 meille istutettiin maakuntalehden tietojen mukaan noin 140 000 ankeriaanpoikasta. Vielä vuonna 2022 meille tuotiin Ranskasta noin 110 000 poikasta. Ankeriasta on istutettu vuosien saatossa myös hämäläisiin vesiin. Istutuksiin käytettävät ”lasiankeriaat” pyydetään kesken vaelluksen Englannista tai Ranskasta ja tuodaan meille lentorahtina.
Laji määritettiin koko maailmassa uhanalaiseksi vuonna 2014.
Meillä ankeriaan kalastus on nyt kielletty 1.8.2022 alkaen, lukuun ottamatta heinäkuuta. Kielto koskee myös sisävesiä. Nyt ankerias luokitellaan äärimmäisen uhanalaiseksi.
Utelias ankerias?
Tutustuin ankeriaaseen lähemmin jo 1980-luvulla lähinnä muikunpyynnin yhteydessä; Kuhmalahden Vehkajärveen on joskus ankeriasta istutettu. Ankerias syö erilaisia pohjaötököitä ja kaloja, mutta muikkuverkot tuntuivat olevan erittäin hyvä kohde. Muikuilta syötiin päät tai revittiin mahat auki. Joskus niitä oli puoli ämpäriä. Vähän se silloin harmitti.
Joinain yönä ankeriaat olivat enemmän liikkeellä ja sitten oli taas rauhallisempaa. Mutta kävi sille muutaman kerran heikomminkin. Ainakin kaksi kertaa ankerias onnistui kietomaan itsensä pussiin ja jäi saaliiksi. Naapurin isäntä sai syötävää.
Yhden kerran erehdyin itse savustamaan ankeriaan ja sen jälkeen kaikki kalat maistuivat ankeriaalle. Kesti pitkään ennen kuin ankeriaan rasvainen maku savupytystä haihtui.
Ankerias on ”utelias” ja tutkii kaikki joen uomat ja pikkupurot. Kerran sain sen katiskasta pieneltä metsäjärveltä, johon sitä ei varmasti ollut istutettu. Matkaa pikkupuroja pitkin isolta järveltä on reilut 2,5 kilometriä.
Tappavan pitkä reissu
Aikuisen ankeriaan pituus on 60–80 senttimetriä, ja täysikasvuisena se voi painaa 3,5 kilogrammaa. Useimmiten meikäläiset saalisyksilöt ovat 1,5–2,5 kiloa. Suomen vanhin on tiettävästi ollut 41-vuotias yksilö, joka saatiin vuonna 2009 Hämeenlinnan Katumajärvestä.
Nykyisin meillä saadut yksilöt ovat peräisin istutuksista, ja saaliista noin puolet saadaan sisävesistä.
Sukukypsäksi ankerias tulee noin puolimetrisenä, jolloin ne lähtevät vaellukselle kohti lisääntymisaluetta, jonka sanotaan olevan Sargassomerellä. Vaellukselle tulee matkaa noin 6000 kilometriä – ja kudun jälkeen ankeriaat kuolevat.
Ankeriaan kohdalla moni asia on edelleen hämärän peitossa ja arvailujen varassa. Lajin vaelluksia ja kutualuetta on yritetty selvittää muun muassa pienten lähettimien avulla. Syinä ankeriaan vähentymiseen ja uhanalaisuuteen on monia. Tärkeimpiä ovat varmaankin liikakalastus eli ahneus, ympäristömyrkyt ja ilmastomuutokset kuten merivirtojen muuttuminen.
Ankeriaan poikasten rahtaaminen meille ei kuitenkaan edistä tai pelasta ankeriaskantaa. Itseäni mietityttää, mitä takeita on siitä, että tänne väkisin tuodut yksilöt aikuisina ”osaavat” enää reitin takaisin, kun ne tänne lentäen on tuotu? Vaellusreitti ei ole niiden muistissa. Toiseksi: miten ne pääsevät sisävesistä vaellukselle mereen, kun joet on padoilla suljettu?
