Fasaani on iloinen väriläiskä linnustossamme, vaikka se onkin meille tuotu metsästystarkoituksiin eikä siis kuulu alkuperäiseen lajistoomme. Fasaania tarhataan yleisesti metsästystä varten. Metsästysaika on ollut syyskuun alusta helmikuun loppuun. Vuotuinen saalis vaihtelee paljon ja on ollut noin 20 000–50 000 yksilöä.
Fasaanit ovat peräisin Aasiasta ja Kaakkois-Euroopasta. Alkuperäistä aluetta on Etelä-Kiinan ja Mustanmeren lounaisrannikon välinen alue. Meikäläiset linnut ovat paljon sekoittuneet ja ovat nykyisin monien ”rotujen” risteymiä. Koiras on hyvin värikäs ja korea ilmestys pitkine pyrstöineen. Naaras on kanalinnuille tyypillisesti ruskean kirjava ja sulautuu hyvin metsiköiden ja viljelysmaiseman kätköihin.
Fasaaneja on aikojen saatossa istutettu vähän joka puolelle maapalloa. Roomalaiset kuljettivat jo fasaaneja Ranskaan, Sveitsiin ja ilmeisesti myös Englantiin.
Suomeen fasaanit toi makeistehtailija Karl Fazer vuosina 1901–1902. Ensimmäiset yksilöt tuotiin Saksasta ja ne vapautettiin Malmille, joka silloin oli Helsingin maalaiskuntaa. Fazer oli innokas metsämies ja jatkoi fasaanin tarhausta ja istutusta etenkin Lounais-Hämeessä. Istutusten myötä fasaanikanta kasvoi etenkin Hämeenlinnan ympäristössä, jossa edelleen on vahvimpia fasaanikantoja.
Pirkanmaalla fasaanikanta on pysytellyt melko harvana. Tiheimpiä esiintymiä on nykyisin Kangasalan Saarikylissä ja Suoramalla. Myös paikoin Nokialla ja Ylöjärvellä on pysyviä paikalliskantoja. Jotenkin fasaanin levinneisyys seurailee radanvartta, Parkanossakin löytyy vakituinen esiintymä. Pälkäneellä fasaanin löytää helpoiten ehkä Myttäälästä ja Aitoosta, joissa elelee pienet fasaaniporukat.
Fasaani oli myös ensimmäinen vieraslaji, josta muodostui elinvoimaisia pysyviä kantoja. Fasaanikannat kasvoivat 1930-luvulla, kun ilmasto suosi ja talvet olivat leutoja. Sotavuosina 1940-luvulla talvet karsivat kantoja ja lisäksi ruuasta oli pulaa ja fasaanit ammuttiin vähiin.
Kovina lumisina talvina fasaani ei muutoinkaan pärjää omin avuin. Talvella se tarvitsee säännöllistä ruokintaa. Sotavuosien jälkeen kannat olivat pitkään vähissä ja oikeastaan vasta 1960-luvulla fasaanit alkoivat runsastua.
Nyt meillä arvellaan pärjäävän noin 20 000 paria, joka talvikaudella tarkoittaa noin 60 000–120 000 yksilöä. Siis ei edelleenkään kovin runsaasti.
Fasaanikukko haalii keväällä itselleen haaremin, jossa on usein 2–6 naarasta. Koiraan tehtävänä on sitten puolustaa naaraita petoeläimiltä ja etenkin toisilta koirailta. Yksi naaras munii tavallisesti 8–10 munaa, joskus lähes parikymmentä. Poikastuotto voi siten olla varsin runsas. Kuitenkin poikasten kuolleisuus on suuri lähinnä sääolojen ja petojen vaikutuksesta. Kylmät ja sateiset sääolot karsivat paljon pieniä poikasia. Pahimpia petoja fasaanin kannalta ovat kettu, supi, kissa ja isot haukat.
Fasaani on viljelysmaiden laji, joka pärjää parhaiten peltojen ja maaseutuasutuksen tuntumassa. Selvä kulttuurilintu. Se voi kyllä viihtyä myös pienissä metsiköissä, joissa on suojaa ja turvapaikkoja petoja vastaan. Yönsä fasaani viettää tavallisesti pikkuryhmissä nousemalla tiheiden kuusien suojaan.
Keväisin fasaanikukot voivat olla hyvinkin äänekkäitä ja jopa aiheuttaa pientä ”häiriötä” kiihkeimpänä soidinaikana. Kukkojen keväiset tappelut reviireistä ovat varsin tavallisia.
Fasaaneja tarhataan siis ammuttavaksi. Tapetaan oikeastaan huvin vuoksi. Viedään niitä kaiketi ravintoloihinkin. Mutta silti tämä jahtaaminen ja lahtaaminen tuntuu vieraalta ja kummalliselta. Onhan fasaani toki vieraslaji, joka nyt sitten jotenkin korvaa menetettyä peltopyytä.
Mutta onko se sitä ”urheilua” ja elämysten hakemista, kun avomaastossa koirien avulla paukutellaan hengiltä lintuja, joilla ei ole pelastumisen mahdollisuutta.
Metsästys on ristiriitainen kysymys. Muutoinkin kuin tarhatun fasaanin kohdalla. Ketään ärsyttämättä voidaan silti kysyä, miksi ammutaan huvittelun vuoksi tai miksi edelleen moni uhanalainen lintulaji on metsästyslaji.
